Ludvig oli silloin noin viidenneljättä vanha — tummaverinen, kelmeä mies, yllään musta puku, jonka leveälieriseen hattuun oli kiinnitetty kallisarvoisella timantilla valkoinen sulkatöyhtö. Hänellä oli kädessään kävelykeppi, ja hän tervehti tuomareita tullessaan. Kolme herrasmiestä — kaksi jokseenkin kuninkaan ikäistä, kolmas noin kuudenkymmenen vanha vanttera, soturin näköinen mies — saattoi häntä ja istuutui kuninkaalle varatun, kunniakatoksella peitetyn istuimen taakse. Viides tulija astui tuomarien taitse istuimen luo, joka oli heidän vasemmallaan; hänellä oli yllään turkiksilla reunustettu punainen kauhtana ja päässään punainen pieni lakki. Hän oli keskimittainen ja hipiältään vaalea, hänellä oli terävät italialaiset kasvonpiirteet ja, kirkkaat läpitunkevat silmät. Tuossa kaikessa ei ollut mitään merkillistä. Mutta hänellä oli myöskin sysimustat viikset ja poskitupsut sekä maidonvalkea tukka, ja tämä vastakohta teki hänet tunnettavaksi kaikkialla. Hän oli Armand Jean du Plessis, herttua ja kardinaali Richelieu, soturi, pappi ja näytelmäseppo sekä kuudentoista vuoden aikana Ranskan valtias.
Madame katsoi heihin pamppailevin sydämin; väkisinkin heräsi hänen mielessään huimia toiveita. Mutta, voi taivas, kuinka kylmäkiskoisesti he silmäsivätkään häntä! Heidän järkkymättömässä tuijotuksessaan näkyi pelkkää uteliaisuutta, välinpitämättömyyttä, halveksimista! Voi, he olivat tulleet sitä varten! He olivat tulleet tähystelemään. Tämä oli heidän joulunviettoaan — numerona joulukarkeloissa. Ja hän — hän oli tuomittavaksi joutunut nainen, myrkyttäjätär, kehno hylkiö, joka oli alistettava kuulusteluun, kidutettava ja laahattava häpeälliseen kuolemaan!
Kuningas puheli hetkisen tuomarien kanssa. Sitte hän jälleen istuutui.
Presidentti antoi merkin, ja ovenvartija huusi kaikuvalla äänellä:
"Solomon Notredame! Tulkoon Solomon Notredame esille!"
X.
Kaksi todistajaa.
Madame de Vidoche kuuli nimen ja reipastausi jälleen, kääntyen ovea kohti kuten muutkin ja odottaen kuivin huulin ja kuumeisin silmin miestä, jonka piti pelastaa hänet — pelastaa kuninkaan ja hovin uhallakin. Eikö hän milloinkaan tule? Ovi oli auki, pysyi auki! Hän näki sen läpi käytävän alastomat seinät ja tomuttuneen laen ja kuuli syvässä hiljaisuudessa laahustavien askeleitten tömistystä. Vähitellen melu kävi äänekkäämmäksi, vaikka se vielä oli niin etäinen, että oikeussalissa, missä jokainen odotti äärimäisilleen jännittyneenä, kuului vähäisinkin hisahdus, hiljaisinkin kuiskaus. Kun ovenvartija jälleen huusi: "Solomon Notredame esille!" vilkaisi useakin häneen vihaisesti. Hän häiritsi heidän odotustaan.
Haa! viimeinkin! Mutta he kantoivat häntä. Madame värähti nähdessään neljän miehen tulevan vitkallisesti pitkin käytävää, kantaen tuolia välissään. Ovella he kompastuivat ja pysähtyivät, jotta hän sai aikaa ajatella. Miestä oli siis kidutettu, ja hän ei kyennyt kävelemään; sen olisi voinut arvatakin. Madamen ennestään valkoiset posket kävivät harmahtaviksi, ja hän kouraisi lujemmin aidakkeen laitaa.
He toivat hänet hitaasti alas kolme porrasaskelmaa ja pitkin kaitaa käytävää häntä kohti. Kantajat olivat katsojan tiellä, mutta piankin hän näki miehen pään suhteen jotain kummallista. Heidän laskiessaan hänet alas, kolmen askeleen päähän, hän näki mitä se oli. Miehen kasvot oli peitetty. Hänen päänsä yli oli heitetty irrallinen vaate, ja hän nojautui omituisesti eteenpäin.
Mitä se merkitsi? Syytetty alkoi vapista, tähystäen häntä epämääräisin aavistuksin. Ja Notredame ei liikahtanutkaan.
Presidentin juhlallinen ääni keskeytti äkkiä hiljaisuuden. "Madame", hän sanoi, mutta syytetystä tuntui ääni tulevan kovin kaukaa, "tässä on todistajanne. Te pyysitte häntä saapuville, ja oikeus suostui siihen siinä toivossa, että tämä saattaa olla säälivämpi tapa taivuttamiseksenne tunnustamaan rikoksenne. Mutta minä varoitan teitä, että hän ei todista teidän puolestanne, vaan teitä vastaan. Hän on tunnustanut."