"Hänellä oli — en saanut nähdyksi enempää", mutisi madame heikosti.
"Oli pimeä."
"Ja odotatteko meidän uskovan tätä?" vastasi presidentti kiivastuen, todella tai näön vuoksi. "Odotatteko meidän uskovan tuollaista juttua? Tai että te ainoastaan tuon pojan kehoituksesta — pojan, josta te ette tiennyt mitään, jota te ette kykene kuvaamaan, jota te ette ollut koskaan ennen nähnyt — että te ainoastaan hänen kehoituksestaan annoitte rohdon miehellenne ettekä nauttinutkaan sitä itse?"
Syytetty horjahti hiukan, tavaten kiinni aidakkeesta. Oikeussali pyöri hänen silmissään. Hän näki, kuten tutkija tarkoittikin, asemansa täydellisen toivottomuuden, kohtalon kietoman verkon lujuuden, oman voimattomuutensa, avuttomuutensa. Kuitenkin hän pakoittausi tekemään ponnistuksen. "Olen puhunut totta", hän sanoi särkyneellä äänellä. "Minä rakastin miestäni."
"Kas vain!" vastasi presidentti ivallisesti. Hän tyynnytti kädenliikkeellä pikku häiriön, jota ilmeni salin perällä. "Niin, luonnollisesti. Se kuuluu juttuun, muutoinhan lemmenjuomasta ei olisi puhettakaan. Mutta ettekö näe, madame", hän jatkoi rypistäen kulmiansa ja puhuen sellaisella äänenpainolla kuin kuulustellessaan tavallisia pahantekijöitä, "että kaikki Parisin vaimot voisivat myrkyttää miehensä ja ilmitullessaan sanoa: 'Se oli lemmenjuomaa', jos te vältätte rangaistuksen? Ei, ei; meidän tulee saada joku parempi juttu tarjolle."
Syytetty katseli häntä kauhuissaan ja häpeissään. "Minulla ei ole muuta", hän huusi tuskastuneesti. "Olen puhunut totta. Jollette usko minua, niin kysykää Notredamelta."
"Te pyysitte äsken ristikuulustelua hänen kanssaan", vastasi presidentti katsahtaen virkaveljensä, jotka nyökkäsivät. "Haluatteko sitä vieläkin?"
Kuivin huulin mutisi toinen: "Kyllä."
"Kutsuttakoon hänet siis", sanoi tuomari juhlallisesti. "Kutsuttakoon
Solomon Notredame asetettavaksi vastakkain syytetyn kanssa."
Määräys herätti yleistä kohua, uteliasta ja jännittynyttä liikehtimistä. Lehtereille ahtautuneet nojasivat eteenpäin, nähdäkseen paremmin, huoneen perällä istujat nousivat seisaalle. Madame, huulet avoinna ja nopeasti hengittäen — madame, kaiken huomion keskus — tuijotti koko sielunvoimansa pinnistäen ovea kohti, jota hän näki muiden pitävän silmällä. Hänen kohtalonsa riippui tästä miehestä, joka oli nyt tulossa hänen näkyviinsä. Valehtelisiko tähdistälukija, syyttääkseen häntä? Vai puhuisiko hän totta, vahvistaen hänen kertomuksensa — myöntäen hänen tulleen ostamaan lemmenloihtua eikä myrkkyä? Tokihan hän myrkyn ostamisen kieltäisi? Sitähän vaati hänen oma etunsa?
Mutta hänen sitä tuskallisesti tuijottaessaan sulkeutui hänen pettymyksekseen jälleen ovi, joka jo oli avattu raolleen. Samassa syntyi hänen ympärillään yleistä liikettä ja kahinaa, kaikkialla suojamassa noustiin seisomaan. Ihmeissään, melkein kärsimättömänä, hän kääntyi tuomareihin päin ja huomasi heidänkin nousseen. Sitte hän näki heidän takanaan olevasta ovesta kuuden herrasmiehen astuvan sisälle ja värikkäillä loistoasuillaan kirkastavan kolkkoa tuomion paikkaa. Ensimäinen oli kuningas.