Hän vapisi; hänen lapselliset kasvonsa muuttuivat kalman kalpeaksi, mutta hän ei liikahtanut.
— Tallatkaa se! sanoi hän uudelleen.
Ja kääntämättä katsettaan alas oikasi hän jalkansa ja kosketti sillä trikoloria.
Kymmenes luku.
Kaksi leiriä.
— Kiitos, neiti, nyt voitte mennä, sanoi hän. Mutta käsky oli tarpeeton, sillä teon tehtyään kääntyi hänen sisarensa pois meistä, ja ennenkuin markiisi ennätti sanaakaan sanoa, oli hän jo tuskan valtaamana kiiruhtanut takaisin linnaan, hän kätki kasvonsa käsiin ja hänen hoikka vartalonsa vapisi ankarista nyyhkytyksistä, jotka kesäinen tuuli kantoi kuuluvillemme.
Tuo näky kiihoitti minua raivoon, mutta suurella vaivalla sain itseni hillityksi. Tahdoin kuunnella markiisia loppuun saakka.
Mutta hän ei nähnyt tahi ei ollut näkevinään tekonsa vaikutusta. — Nyt, hyvät herrat, sanoi hän hiukan kalpeana, — saan kiittää teitä kärsivällisyydestänne. Nyt tiedätte mitä minä ajattelen trikoloristanne ja palveluksistanne. En minä eikä kukaan omaisistani koskaan tule etsimään suojaa sen tunnusmerkin turvissa! Minä en hiero sovintoa salamurhaajain kanssa.
Astuin askeleen eteenpäin, sillä nyt en enää jaksanut itseäni hillitä. — Ja minulla, huusin, — myöskin minulla on jotakin sanottavaa. Äsken en trikoloria vastaanottanut. Minä en välittänyt niistä ehdotuksista, joita minulle tarjottiin. Olin päättänyt parempaa tietoani vastaan puolustaa teitä ja säätyläisiäni. Minä kuuluin teidän puolueesenne, vaikka en luota siihen, ja te olisitte voinut liittää minut siihen. Mutta tämä herra on oikeassa! Teissä itsessänne on suurin syy itseänne vastaan. Ja näin minä teen! Näin minä teen! huudahdin kiihkeästi. — Katsokaa, herra markiisi, ja tietäkää että se on omaa työtänne!
Näillä sanoilla otin ylös rusetin, jonka neiti oli tallannut, ja kiinnitin sen vapisevin sormin rintaani.