Markiisi kumarsi ivallisesti hymyillen. — Kokardi on pian vaihetettu, sanoi hän. Mutta minä näin että hän oli tuhkanharmaana kiukusta ja että hän mielellään olisi lyönyt minua tuon tappion takia.
— Te tarkoitatte, sanoin kiivaasti, — että minua on huokea käännyttää?
— Aivan niinkuin itse suvaitsette sen ymmärtää, herra kreivi, sain vastaukseksi.
Toiset kolme olivat vähän väistyneet — osoittaen tyytymättömyyttä — ja jättäen meidät vastakkain seisomaan; samalla paikalla, jossa nyt seisoimme, olimme kolme viikkoa sitten seisoneet illalla ennen markiisin äidin vastaanottoa. Yhä vielä mielettömänä vihasta neidin takia ja tahtoen loukata markiisia, muistutin häntä siitä ja hänen silloisista ennustuksistaan, jotka niin vähän olivat toteutuneet.
Hän keskeytti minut heti. — Niin vähän toteutuneet? sanoi hän tuimasti. — Niin kyllä, herra kreivi, mutta mistä syystä? Siitä syystä että ne, joitten tulisi auttaa minua, että ne, joitten Ranskanmaan yhdestä päästä toiseen tulisi kuningasta tukea, ovat kaltaisianne — huikentelevia raukkoja, jotka eivät itsekään tiedä mitä tahtovat! Siitä syystä että Ranskan aatelismiehet ovat osoittaneet olevansa tomppeleita ja pelkureita, nimensä häväisijöitä! Niin, jatkoi hän katkerasti, — siitä syystä että te, herra de Saux, ja vertaisenne tänään ovat yhden asian puolella ja huomenna toisen, yhtenä päivänä huudatte parannuksia, toisena järjestystä.
Minun, oli mahdoton saada sanaakaan suustani puolustukseksi, ja kun vihani alkoi haihtua, niin tuijotin vaan kummastuneena häneen. Hän huomasi sen ja käytti hyväkseen satunnaista äänettömyyttäni. — Mutta olkoon jo kylliksi puhuttu siitä asiasta, sanoi hän arvokkaalla äänellä, joka suututti minua koska se oli hän eikä minä, joka oli pahasti käyttäytynyt. — Olkoon kylliksi siitä asiasta. Niin kauan kuin vaan oli mahdollista, koetin minä voittaa teidät puolellemme, herra kreivi; ja yhä edelleenkin minä tunnustan ja tulen olemaan viimeinen kieltämään sitä kiitollisuuden velkaa, jossa viime öisten tapausten perästä olemme teille. Mutta todellista toveruutta ei koskaan voi olla olemassa niiden välillä, jotka kantavat tuota — hän osoitti trikoloria rinnallani — ja niiden, jotka meidän tavallamme kuningasta palvelevat. Suonette kai siis anteeksi minulle, jos jätän teille jäähyväiset ja viivyttelemättä vien sisareni pois talosta, jossa hänen läsnäoloaan voitaisiin väärin käsittää, niinkuin minunkin läsnäoloni, sen perästä mitä on tapahtunut, täytyy tuntua teistä vastenmieliseltä.
Ja uudelleen kumarrettuaan meni hän edelläni linnaan, johon minä äänetönnä ja tuntien sydämessäni jäätävää kylmyyttä seurasin häntä. Etehisessä ei ollut muita kuin André, joka askaroitsi vastapäätä olevan oven luona; mutta lehtokujanteella linnan tuolla puolen näin hevosen seljässä kolme, neljä palvelijaa, jotka markiisia odottivat, ja vähän etempänä näin kolme henkilöä ratsastavan porttia kohti. Ensi silmäyksellä jo huomasin, että etumainen ratsastaja oli neiti de St. Alais ja että hän istui satulassaan kumartuneena ikään kuin itkisi hän vielä. Ja vihan vimmassa käännyin herra de St. Alais'n puoleen.
Mutta hän katseli minua tavalla semmoisella, että sanat jäivät sanomatta. Hän rykäsi kuivasti ja sanoi: — Vai niin! Näen että neiti itsekin jo on huomannut parhaaksi lähteä tästä talosta. Siinä tapauksessa ehkä suvaitsette että minä hänen puolestaan lausun teille kiitokset ja jäähyväiset.
Näillä sanoilla hän kumarsi ja kääntyi menemään. Hänen jalkansa oli jo satulan jalustalla, kun minä hiljaa lausuin hänen nimensä.
Hän kääntyi ja sanoi: — Suokaa anteeksi! Halusitteko —