Viittasin palvelijoita vetäytymään syrjään. Olin sekä vihastunut että häpeissäni.
— Herra, sanoin, minulla on vielä jotakin sanottavaa teille. Tämä ei lopeta kaikkia suhteita neidin ja minun välillä. Sillä neiti —
— Älkäämme puhuko hänestä! huudahti hän.
— Minä en tiedä hänen tunteitaan, jatkoin yksipäisyydessäni välittämättä hänen sanoistaan, — ja yhtä vähän tunnen hänen ajatuksiaan minusta. Mutta mitä minuun itseeni tulee, herra de St. Alais, niin sanon suoraan, että minä rakastan häntä ja ettei tämä tunteeni koskaan tule horjumaan jos sitä tahi tätä kokardia kannan. Siis —
— Tahdon sanoa teille vaan yhden asian, kiljasi hän ja nosti kätensä pidättääkseen minua.
Väistin häntä ja hengitin syvään. — Ja mikä se olisi? kysyin.
— Että kositte kuin porvari! vastasi hän hävyttömästi nauraen. — Tahi kuin hullu englantilainen! Ja kun neiti de St. Alais ei ole mikään leipurin tytär, jota tällä tavalla voi kosia, niin ovat sananne solvaavat. Joko tämä riittää, herra kreivi, vai pitääkö minun jatkaa?
— Se ei riitä estämään minua päätöstäni toteuttamasta, vastasin minä.
— Te unhoitatte että minä viime yönä kannoin neidin sylissäni tänne.
Mutta minä en sitä unhoita, eikä hänkään sitä unhoita. Suhteemme ei
enää ole sama kuin ennen, herra markiisi.
— Te olette pelastanut hänen henkensä ja vaaditte nyt siitä syystä hänen elämänsä omaisuudeksenne! sanoi hän ivallisesti. — Onhan se jaloa ja aatelismiehelle sopivaa!
— Sitä minä en vaadi! vastasin kiivaasti. — Mutta minä olen pitänyt häntä sylissäni, hänen päänsä on levännyt rinnallani, ja te ette voi kumpaakaan saada tekemättömäksi. Tästä lähtien on minulla oikeus pyrkiä saamaan häntä omakseni, ja se on minulle onnistuva.