— Se ei onnistu teille niin kauan kuin minä elän! vastasi hän kiivaasti. — Minä vannon, että niin totta kuin hän tallasi tuon rusetin — käskystäni, käskystäni, herra! — niin totta hän myös tallaa teidän rakkautenne. Tästä päivästä lähtien voitte etsiä puolisoa vertaistenne joukosta; neiti de St. Alais ei ole teitä varten.
Vapisin vihasta. — Te tiedätte, herra, etten voi tapella kanssanne! sanoin minä.
— Enkä minä teidän kanssanne. Sen minä tiedän. Ja sentähden, jatkoi hän hetkellisen äänettömyyden perästä hilpeästi ja entiseen kohteliaasen tapaansa, — tahdon paeta teitä. Hyvästi, herra kreivi — en sano näkemiin asti, sillä arvelen ettemme tästä lähtien niin aivan usein tule toisiamme tapaamaan.
En saanut sanaa suustani vastaukseksi; hän käänsi hevosensa ja ratsasti pois. Neiti seurueineen oli aikaa sitten kadonnut näkyvistä ja markiisin palvelijat, totellen viittaustani, olivat portin läheisyydessä. Huomasin hänen ryhtinsä kun hän siinä ratsasti pähkinäpuiden lehvien alla, joiden läpi auringon säteet vain heikosti pääsivät tunkemaan; alakuloisena ja onnettomana kun olin, täytyi minun ihmetellä hänen komeaa ryhtiään ja miellyttävää luontevuuttaan.
Varmaan hän omisti suurta luonteen lujuutta. Hänellä oli sitä voimaa, jota hänen vertaisiltaan puuttui, ja hänessä oli sitä niin kosolta, että minusta nyt, siinä seisoessani tuijottamassa hänen jälkeensä, omat sanani tuntuivat turhilta ja mielettömiltä ja se päätös, jonka hänelle vasten silmiä viskasin, aivan lapselliselta. Ja hän taisi sentään ollakin oikeassa; tuota kosimistapaa, johon rakkaudelta ja vihan raivolta soaistuna olin antanut hetkellisen yllytyksen itseäni vietellä, ei Ranskassa pidetty tavallisena eikä soveliaana, eikä se olisi minullekaan mieleistä ollut jos joku minun sisareni suhteen olisi siten menetellyt. Miksi sitten olin loukannut neiti de St. Alais'ta ja saattanut itseni moitteen alaiseksi?
Kaiken tämän takia tunsin itseni peräti onnettomaksi kun käännyin mennäkseni takaisin linnaan. Mutta siellä silmäni heti sattuivat pistooleihin, jotka vielä olivat etehisen pöydällä, ja tunteitteni äkkiä muuttuessa muistin nyt, että muittenkin asiat olivat epäjärjestyksessä; että Alais'n ja Marignac'in linnat olivat poroläjinä, että minä viime yönä olin pelastanut neiti de St. Alais'n hengenvaarasta, että pähkinäpuukujanteen pitkien, kylmäin varjojen takana ja tämän kesäisen päivän rauhallisuuden takana oli Quercy, oli kuohuva, levoton Ranska — kokonainen maailma mielettömiä talonpoikia ja peljästyneitä kaupunkilaisia, ja sotaväkeä, joka ei tahtonut taistella ja aatelismiehiä, jotka eivät uskaltaneet sitä tehdä.
Ja silloin ajattelin: Eläköön trikolori! Arpa on heitetty! Menin suoraan linnan läpi etsiäkseni isä Benoit'ta ja hänen seuralaisiaan aikoen yhdistää kohtaloni heihin ja palatakseni heidän kanssaan. Mutta terassi oli tyhjänä, eikä heitä näkynyt missään. Palvelijoistakaan en löytänyt muita kun André'n, joka tuli vastaani juron näköisenä ja synkästi rypistetyllä otsalla. Kysyin häneltä kirkkoherraa.
— Hän on mennyt matkaansa, herra kreivi.
— Entä Buton?
— Hän myöskin. Ja muutoin puolet palvelijoistakin.