— Mitkä merirosvot? kysyin.
Mutta he eivät voineet selittää sitä; ja ihmetellen ratsastin eteenpäin. Mutta vähän tällä puolen Cahors'ista sain eräässä pienessä kylässä uudelleen kuulla merirosvoista. Täällä oli maalle vievä katu suljettu ja eräs mies asetettu kirkontorniin tähystämään. Kaikki, jotka jaloilleen kykenivät olivat menneet Cahors'iin.
— Mistä syystä? tiedustelin.
— Uutisia kuulemaan.
Silloin ymmärsin, ettei luulotteluni ollut minua harhaan vienyt. Koko maailma kuohui, koko maailma oli liikkeessä. Jokainen kiiruhti uutisia kuulemaan, aseilla varustautumaan, huolimatta siitä ettei ehkä ennen milloinkaan ollut niitä käyttänyt, muita neuvomaan vaikka kenties kaiken elämänsä ajan sitä ennen oli muita totellut, sanalla sanoen tekemään kaikkia muuta paitsi tavallista työtään. Kaiken tämän nähtyäni oli se minusta aivan luonnollista, että Cahors oli kuin suriseva mettiäispesä, ja että Valandré-silta oli niin täpösen täynnä ihmisiä, että vaivalla pääsin eteenpäin ja että pitkä, päivänmuonaa odottava ihmisjono oli pitempi kuin tavallisesti ja muonaosat pienempiä.
Ei sekään minua kummastuttanut että minua, ratsastaissani katuja pitkin trikolori rinnallani, siellä täällä eläköönhuudoilla tervehdittiin. Huomasin myöskin, että monella oli valkeat kokardit. Muutamat niistä tunsin, mutta useimmat olivat muukalaisia; edellisten ylenkatseelliset silmäykset — he kun pitivät minua luopiona — ajoivat veren kasvoilleni; jälkimmäisiä ihmettelin, ketä he voivat olla. Olin mielihyvilläni saavuttuani Douryn ravintolaan, jonka katolla suuri trikolor lippu kiilsi päiväpaisteessa, ja astuin alas hevosen seljästä.
— Saux'n kirkkoherrako? Hän istuu valiokunnassa tuolla yläkerrassa.
Tahtooko herra kreivi hyväntahtoisesti astua sinne ylös?
Minä tein niin ja menin meluavan ihmisjoukon läpi, joka tunkeili rappusissa ja käytävässä, he puhelivat ja viittailivat ja näyttivät siksi päiväksi siihen asettuneen. Vihdoin pääsin tunkeutumaan joukon läpi perille, ovi aukeni, ja kovanlainen äänenpauhina kuului minulle vastaan astuessani huoneesen. Noin parikymmentä miestä istui suuren soikean pöydän ääressä, muutamat nousivat ylös tullakseen vastaani, vaan toiset jäivät paikoilleen; useat puhuivat yhtä aikaa eivätkä vaienneet sisälleastuessani. Pöydän toisessa päässä huomasin isä Benoit'n ja Buton'in, jotka tulivat minulle vastaan ja kapteeni Hugues'in, joka nousi seisalleen vaan jatkoi puhettaan. Paitsi näitä oli siellä eräitä alemmasta aatelista, jotka riemuiten tulivat minulle vastaan, ravintoloitsija Doury, joka useat kerrat nousi seisalleen ja taas uudelleen istuutui, pari kirkkoherraa ja muutamia muita samasta säädystä, jotka näöltä tunsin. Melu ja hälinä oli kovaa. Mutta pian he olivat asettaneet minut tuolille pöydän toiseen päähän, yhdellä puolellani oli kapteeni ja toisella eräs kirjuri Cahor'ista. Melun suojassa puhelin eräitä sanoja isä Benoit'n kanssa, joka hetken viipyi vierelläni.
— Te ette voinut tulla kanssamme eilen? kysyi hän hiljaa silmissään harras katse, jonka minä yksin ymmärsin.
— Mutta annoittehan tervehtää minua että odottaisin teitä!