— Eikö herra kirkkoherra ole tullut takaisin?
— Ei herra.
— Mitä tietä hän meni?
Hän mainitsi erään kylän linnan lähellä ja sanoi sitten että päivällinen oli pöydällä.
Minun oli nälkä, enkä silloin sen enempää kysynyt vaan menin sisään ja istuin pöytään. Kun nousin siitä oli kello jo lähellä kahta. Kun isä Benoit millä hetkellä hyvään voi tulla, annoin satuloida hevoseni ollakseni heti valmis lähtemään, ja kun olin liian levoton ollakseni kotisalla, ratsastin alas kylään. Täällä oli kaikki sekasorrossa. Kolmeneljättä osaa asukkaista oli mennyt St. Alais'n linnan raunioita katselemaan; ja jäljelle jääneet ajattelivat kaikkea muuta paitsi tavallisia askareitaan, ne seisoivat ryhmissä ovilla, teiden risteyksissä ja hautausmaan portilla puhellen viime yön tapauksista. Yksi kysyi minulta arastellen, oliko se totta että kuningas oli jättänyt koko maan talonpojille; toinen lisättäisiinkö heille veroa; joku kolmas oli vieläkin typerämpi. Mutta en missään huomannut puuttuvaa kunnioitusta ja ani harvat eivät iloaan ilmoittaneet siitä, että minä onnellisesti olin pelastunut roistoin käsistä. Mutta kun lähestyin eri ryhmiä, näytti tuttavimpien kasvoille ilmaantuvan odotuksen, arkuuden ja epäluulon ilme. Silloin en tuota ymmärtänyt enkä tuntenut pelkoa. Mutta nyt, kun on liian myöhäistä, tiedän sen olleen yhteiskunnallisen myrkyn merkkejä, joka laajalti levenneenä teki kuolettavaa työtään.
Mutta kaikki tiedusteluni kirkkoherrasta olivat turhat; yksi sanoi hänen olevan siellä, toinen täällä ja kolmas sanoi hänen menneen Cahors'iin, ja vihdoin palasin linnaan levottomana ja huolestuneena. En halunnut enää jättää linnaa näkyvistäni, vaan käyskentelin tuntikaudet lehtokujanteella puiden suojassa, milloin kuunnellen portilta, milloin katsellen tietä pitkin. Tuli ilta ja tuli yö; ja uskaltamatta lähteä hiljaisesta linnasta odottelin yhä vaan kirkkoherraa, ja kiusasin itseäni arveluilla mitä mahdollisesti maailmassa ympärilläni tapahtuisi. Ajan levoton hengetär oli saanut minut valtoihinsa; se ajatus, että minä olin pakoitettu olemaan jouten täällä, kun muualla oltiin täydessä työssä, teki minut onnettomaksi ja saattoi minut häpeämään. Ja kun André vihdoin tuli kutsumaan minua illalliselle, kirosin häntä; ja heti syötyäni nousin linnan katolle, josta yön pimeydessä toivoin näkeväni jonkun etäisen tulipalon.
Mutta en nähnyt mitään, eikä kirkkoherrakaan tullut; ja unettoman yön perästä istuin seitsemän aikana aamulla satulassa matkalla Cahors'iin. André kun valitti pahoinvointia, niin otin vain Gil'en mukaani. St. Alais'ta ympäröivät seudut näyttivät aivan autioilta, mutta puolen peninkulman päässä mäkien tuolla puolen, tapasin joukon talonpoikia, jotka uuraasti kulkivat eteenpäin. Kysyin mihin heillä oli matka ja minkätähden eivät pelloillaan työskennelleet.
— Olemme matkalla Cahors'iin aseita hankkimaan, sain vastaukseksi.
— Aseita hankkimaan! Kenen kanssa sitte aijotte tapella?
— Merirosvojen kanssa, herra. Ne polttavat ja murhaavat kaikkialla. Jumalan kiitos etteivät vielä ole tänne ehtineet. Illalla jo olemme kyllä varustetut.