Puhuessaan hän nousi seisoalleen; mutta minä jäin polvistuneesen asemaani ja tuijotin synkkiin ajatuksiin vaipuneena noita lasinkaltaisia silmiä, joiden katse vain muutamia hetkiä sitten vielä oli niin vilkas ja rohkea. Sitten katsoin kauhistuen itseäni. Olin kokonaan verellä tahrattu, se valui alas pitkin rintaa, käsivarsia ja käsiä ja imeytyi vaatteisiini. Sitten siirtyivät ajatukseni luonnollisesti markiisiin, ja samassa kun vaistomaisesti käännyin katsomaan vieläkö hän oli siellä vai joko hän oli mennyt tiehensä, vavahdin peljästyksestä. Suuren kirkonkellon kumea ääni tärisytti ilmaa, ja tuon synkän äänen vielä värähdellessä kuului kiireitä askeleita ja karkea ääni: — Tämähän totta jumaliste on murhaa! Ne murhaavat meidät!
Käännyin katsomaan. Puhuja oli du Marc, tuo riitelijä, joka turhaan oli koettanut saada minut miekkasille. St. Alais'n molemmat veljekset ja lääkäri olivat hänen seurassaan, ja kaikki neljä tulivat siitä pienestä portista, josta olimme tulleet sisään pihalle. Ne menivät ohitseni minuun katsomatta ja kiiruhtivat vastamainitulle pienelle takaovelle, joka oli vanhan tornin lähellä ja johti linnanvallitukselle. Juuri kun he katosivat erään pylvään taakse, joka oli minun ja tuon pienen takaoven välillä, kumahti kirkonkello uudestaan, ja sen ääni kajahti uhkaavasti.
Silloin heräsin järkeeni ja ymmärsin, ettei tuo kumea ääni tullutkaan kirkonkellosta, vaan että se kuului torilta, josta vihastunut rahvaanjoukko lähestyi huutaen: "Hirteen! Hirteen!" Kirkonkaton rintavarustuksella, kupoolien savuaukoissa, edessäni kohoavan synkän, mahtavan rakennuksen jokaisessa ikkunassa oli miehiä, jotka tekivät merkkejä ja viittoivat käsillään ja puivat nyrkkiä — minulle tahi kuolleelle ruumiille jalkaini juurella luulin ensin. Mutta sitten kuulin taas askeleita, käännyin ja näin nuo neljä miestä aivan takanani; molemmat St. Alais'n veljekset olivat kalpeat ja vakavat ja silmänsä säihkyivät, äskeinen riitelijä oli myöskin kalman kalpea ja hänen katseensa oli levoton ja harhaileva.
— Nuo kirotut ovat jo ovellakin! huusi hän kimakasti. — Ne ovat piirittäneet meidät. Ne murhaavat meidät! Totta jumaliste nuo konnat murhaavat meidät! Nuo — minä otan teidät kaikki todistajiksi että se oli rehellinen taistelu! Pyydän teitä, herra kreivi, todistamaan että —
— Kyllä maar se todistus meitä hyvinkin hyödyttää, sanoi St. Alais ivallisesti. — Jospa olisin kotonani —
— Niin, mutta kuinka voimme päästä sinne? kiljasi du Marc, pystymättä peljästystään salaamaan. — Tiedättekö, vaikeroi hän, että meidät murhataan? Eikö ole mitään muuta ovea? Sanokaa, sanokaa!
Turhaan hän kauhistuksessaan kääntyi minun puoleeni. Tuskin olisin sormeanikaan liikuttanutkaan häntä auttaakseni. Mutta St. Alais'n veljekset säälittivät minua, kun he tuossa seisoivat kalpeina ja neuvottomina, sillä välin kun äänten hälinä yhä läheni. Hetken perästä roistot pääsisivät ryntäämään sisään ja jos ne löytäisivät meidät kapteenin ruumiin ääressä, ne ehkä murhaisivat meidät kaikki eroituksetta. Se saattoi kyllä tapahtua; ja ikäänkuin pelkoni vahvistukseksi kuulin miten yksi ovista, joka johti pihaan, rymähti rikki sisääntunkevan joukon edessä. Ja silloin melkein tahtomattani huusin, että oli olemassa toinenkin ovi, jos se vain olisi auki. En joutanut katsomaan seurasivatko toiset, kiiruhdin vaan edellä nurmikon poikki kirkkoa kohti.
Rahvaanjoukko oli jo hyökännyt pihaan, vaan muutamien korkeiden pensaiden suojassa pääsimme heiltä huomaamatta hiipimään pienelle, matalalle takaovelle, joka — tiesin sen kun joku aika sitten olin kirkossa saatellut erästä englantilaista matkustajaa — johti yhteen sakaristoon, joka oli yhteydessä luolakirkon kanssa. En toivonut oven auki olevan, ja jos olisin pysähtynyt pelastuksen mahdollisuutta arvelemaan, niin olisi se ollut hyvin epäiltävä. Mutta kun toiset kintereilläni tulin ovelle, aukeni se ilokseni melkein itsestään, ja aukossa näkyi erään papin kalju pää; hän viittasi meitä joutumaan. Eikä hänen tarvinnut kehoitustaan uudistaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä seisoimme jo läähättäen hänen vierellään ja kuulimme miten ovi takanamme suljettiin. Sillä hetkellä olimme turvatut.
Uskalsimme taas hengittää. Huone, jossa olimme, oli hämärä, pitkä ja kapea, seinät ja katto olivat kivestä ja ikkunoiden asemesta oli siinä kolme kapeaa aukkoa. Du Marc puhui ensiksi:
— Se oli, totta jumaliste, juuri viime hetkellä, sanoi hän pyyhkien otsaansa, joka oli kauhistavan kalpea. — Me olemme —