— Meidän ystävillämme lienee kai yhtä suuri oikeus kuin teidänkin, sanoi hän ivallisesti.
— Mutta ne eivät sekaannu asiaan, vastasin vakavasti. — Ettekä tekään saa sitä tehdä. Olkaa hyvä ja menkää tiehenne.
Hän kieltäytyi ja koetti olla häpeemätönkin; mutta sitä Louis ei voinut sietää, hän astui kiivaasti väliin ja ensi sanalla lörpöttelijä, olkapäitään kohauttaen, lähti tiehensä. Sitten me neljä katsoimme toisiimme.
— On kai parasta, että jatkamme, sanoi kapteeni. — Jos pisto oli vastoin sääntöjä, niin tuolla herralla oli oikeus astua väliin. Ellei niin —
— Olen valmis, sanoi herra de St. Alais.
Ja molemmat miehet asettuivat silmänräpäyksessä taas asentoon ja alottivat ottelun uudelleen, mutta tällä kertaa kiivaammin ja vähemmän varovasti. Minusta näytti että markiisi taisteli vähemmän taitavasti kuin äsken ja kapteenin hyökkäykset näyttivät usein saattavan häntä ymmälle. Aloin jo epäillä taistelun päätöstä, sydämeni sykki rajusti, kiiltävät miekanterät, kun ne ilmassa risteilivät, häikäisivät silmiäni. Silmäilin hetkisen Louis'ta ja silloin juuri sattui loppukohtaus. Kapteeni teki onnistumattoman hyökkäyksen, ja markiisin miekka sujahti kuin käärme hänen miekkansa alitse. Kapteeni horjui takaperin ja miekka putosi kädestä.
Ennätin kaapata hänet syliini ennenkuin hän kaatui maahan, mutta veri virtasi kaulan kupeella olevasta haavasta. Hän käänsi silmänsä minuun päin ja koetti puhua. Käsitin sanat: — Tahdottehan — sitten veri tukehdutti hänen äänensä ja silmät sulkeutuivat hitaasti. Hän oli kuollut tahi ainakin melkein kuollut, ennenkuin lääkäri ehti hänen luokseen ja ennenkuin ennätin laskea hänet alas nurmikolle.
Tämän äkillisen tapauksen valtaamana polvistuin hänen rinnalleen ja katselin kuin lumottuna miten lääkäri koetteli valtasuonen ja sydämen tykytystä ja peukalollaan koetti estää veren vuotoa. Hetken aikaa en kuullut, en nähnyt enkä ajatellut mitään muuta kuin noita kalpenevia kasvoja ja vapisevia silmäluomia edessäni. En voinut uskoa että tuo rohkea henki jo oli paennut; että tuo voimakas mies, joka niin äkkiä ja melkein huomaamatta oli voittanut myötätuntoisuuteni, siinä nyt jo kuolleena makasi; kuolleena ja kylmänä; — ja kyyhkyset lentelivät päämme ylitse, varpuset visertelivät ja lähde lirisi päiväpaisteessa.
Tuskassani huusin: — Ei suinkaan hän vielä liene kuollut näin äkkiä?
— Kyllä hän on kuollut, herra kreivi; — se vasta oli onnettomuus, vastasi lääkäri, laskien hengettömän pään veriselle nurmelle. — Tuollaiselle haavalle ei mitään taida.