Louis seurasi häntä; du Marc ja lääkäri olivat jo menneet. Luuloittelin että Louis, kun hän astui ohitseni, pysähtyi ja että hän olisi tahtonut puhua minulle ja puuttua käteeni jos olisin antanut hänelle tilaisuutta siihen. Mutta näin edessäni Hugues'n kuolleet kasvot ja sisäänpainuneet silmät, ja tekeydyn välinpitämättömän näköiseksi ja käännyin pois.
Kahdestoista luku.
Hirteen! Hirteen!
Kapteenin kuolema teki syvän vaikutuksen minuun, syvemmän kuin mikään muu tapahtuma valiokunnan kokoushuoneelta lähdettyäni. Olimme tulleet yhtä matkaa ravintolasta puutarhaan ja jakaneet vastahakoisuudet, jotka silloin täyttivät ajatukseni. Tämä molemminpuolinen myötätuntoisuus sekä muisto siitä, että hän äsken juuri käyskenteli elinvoimaisena rinnallani, teki hänen kuolemansa vielä kammottavammaksi ja luonnottomammaksi ja enensi vastenmielisyyttäni murhaajaa kohtaan.
Siinä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki. En ollut tuntenut Hugues'tä kauvemmin kuin neljäkymmentäkahdeksan tuntia ja ystävyytemme oli hetken lapsi, mutta minä tunsin hänen historiansa. Saatoin seurata askeleitaan kun hän lähti lainaamaan vähäistä rahasummaa, saatoin aavistaa, mitä toiveita hän siihen liitti. Saatoin nähdä hänen tulevan tänne rehellisyyttä, rohkeutta täynnä ja siinä uskossa, että täällä jotain eteensä aukeaisi. Hän oli voimakas, urhoollinen, älykäs mies, mieli täynnä tuumia ja toiveita — ja tämä oli loppu. Hän oli toivonut, hän oli tuumaillut ja makasi nyt kuolleena nurmella kirkon takana.
Tämä tuntui minusta niin luonnottomalta ja surulliselta, ja näin kuolleen niin selvästi edessäni, että tuskin muistin St. Alais'n veljesten vaaraa ja pelastusta, joka kaikki tuntui, samoin kuin kiireinen pakommekin unennäöltä. Tyydyin siihen, että pysähdyin hetkeksi kirkon eteen kuuntelemaan ja kun tulin vakuutetuksi siitä, että väkijoukon rähinä vähitellen herkesi kuulumasta ja kaupunki jälleen alkoi tyyntyä, kiitin lämpimästi pappia auttavaisuudestaan ja lähdin astumaan katua alaspäin.
Oli niin hiljaista, että askeleeni kaikuivat talojen seinistä ja vähitellen alkoi tämä äänettömyys tuntua kummalliselta. Ihmettelin, ettei rahvas, joka muutamia minuuttia sitte oli niin kostonhaluista, osannut tänne ja miksi tämä kaupunginosa oli niin äkkiä tullut rauhalliseksi. Kiiruhdin askeleitani päästäkseni, asian perille ja olin silmänräpäyksessä torilla.
Hämmästyksekseni se oli siinä valoisana, hiljaisena ja autiona; koira juoksenteli häntä pystyssä ja nuuski jätteitä, muutamia vanhoja eukkoja istui myymäkopeissaan torin päässä ja muutamat miehet asettivat luukkuja ikkunoiden eteen ja sulkivat myymälöitä. Mutta kansanjoukko, joka hetki sitte täytti torin, loppumaton jono, joka odotti jauhojen jakamista, valkoiset kokardit, kaikki oli hävinnyt. Seisoin hämmästyksen valtaamana.
Ei kuitenkaan kauvan. Sillä luonnottoman hiljaisuuden sijaan alkoi kuulua omituinen kaukainen ääni, syvä kohina niinkuin aaltojen rantaa pieksäessä. Seisoin hiljaa ja kuuntelin. Mutta seuraavalla hetkellä riensin torin poikki ja olin ravintolan portilla. Hyökkäsin eteiseen ja ylös portaita sydämmeni rajusti lyödessä.
Ravintola, joka vastikään oli kiehunut ihmisiä, oli nyt autio ja tyhjä; ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Koko talo oli kuin kuollut, ja keskellä päivää, auringon kirkkaasti paistaessa. En nähnyt mitään, en kuullut mitään, kunnes viimein tempasin oven auki siihen huoneeseen, jossa valiokunta oli pitänyt kokousta. Täällä oli tosin ihmisiä, mutta sama hiljaisuus kuitenkin.