Pöydän ympärillä istui muutamia valiokunnan jäseniä. He säpsähtivät minut nähtyään niinkuin ihmiset, jotka on keksitty häpeällisestä teosta, vaan jäivät paikoilleen istumaan synkkinä ja yrmeinä, kyynärpäät pöydällä. Toiset istuivat ääneti, toiset supattelivat keskenään. Huomasin, että muutamat olivat kalpeita, mutta kaikki synkkämuotoisia, ja vaikka huoneessa oli aivan valoista, aurinko kun koko terällään säteili ikkunasta, oli kuitenkin jotain niin pimeää ja pahanenteistä tuossa äänettömyydessä ja odottavassa jännityksessä, että sydäntäni ahdisti.
Isä Benoit ei ollut läsnä, vaan näin sitä vastoin Buton'in, asianajajan, kauppiaan, molemmat ylimykset, erään papeista ja Doury'n, joka oli aivan kalpea ja näytti kovin pelokkaalta. Luulin ensi silmäyksellä, etteivät he tietäneet mitä kaupungilla oli tapahtunut, kaksintaistelusta ja kahakasta siellä, mutta toinen silmäys minut jo vakuutti siitä, että he tiesivät sen ja enemmänkin. Useimmat karttoivat katsettani.
— Mitä on tapahtunut? kysyin jääden seisomaan oven ja pitkän pöydän välille.
— Ettekö sitä tiedä?
— En, vastasin heihin tuijottaen. Tänne saakka kuului kohina ulkoa.
— Olittehan te todistajana kaksintaistelussa, herra kreivi? kysyi
Buton.
— Olin kyllä, vastasin hermostuneesti. — Mikä sitten? Näin herra markiisin turvallisesti lähtevän kotiinsa ja luulin kansanjoukon jo hajonneen. Vaan nyt? — vaikenin kuulostaen.
— Ja nyt te kuulette sen jälleen? sanoi hän hymyillen.
— Pelkään, että sillä on pahaa mielessä.
— Sitä mekin pelkäämme, vastasi seppä lyhyesti nojaten pöytään ja minuun tuijottaen. — Se ei ole mahdotonta.