Isä Benoit vapisi eikä virkkanut mitään. Kasvosta kasvoihin väkijoukon kanssa laimeni rohkeutensa, sillä hänessä eivät kuohuneet samat intohimot kuin minussa.
— Tehkää loppu tästä! kerroin yhä.
— Minä en voi päästä heidän luokseen! sopersi isä Benoit.
— Minä raivaan teille tietä! vastasin kiivaasti ja armottomasti. — Seuratkaa minua! Kuulitteko? No hyvä, meidän täytyy rientää sinne ja koettaa saada ne vaikenemaan.
Melkein yhtaikaa oli pamahtanut kymmenkunta laukausta. Emme voineet nähdä, mitä siellä tapahtui, mutta väkijoukon käheät huudot saattoivat minut aivan raivoon ja käskien isä Benoit'n seuraamaan perässä, heittäydyin paraaseen ahdinkoon.
Hän tarttui kuitenkin uudelleen käsivarteeni ja riippui itsepäisesti kiinni minussa. — Jos välttämättömästi tahdotte päästä tuonne, niin menkää rakennusten läpi, — kuiskasi hän korvaani. Menkää johonkin taloon vastapäätä.
Sen verran oli minulla malttia, että käsitin tarkotuksensa, kun hän uudisti sanansa, ja tottelin neuvoa. Annoin hänen viedä itseni pois ahdingosta ja riensimme sitte solaan St. Alais'n taloa vastapäätä olevien talojen takana. Emme olleet ensimäiset, jotka sen keksivät tehdä. Muutamat uhkarohkeat miehet olivat sitä tietä päässeet ikkunoiden luo ja ampuivat nyt sieltä. Mutta me emme menneet pitkälti. Valitsin ensimäisen oven ja riennettyäni muutamien itkevien naisten ja lasten ohi — talon asukkaita luultavasti — juoksin eteisen läpi katuovelle.
Pari renttumaista ruudin savun mustaamaa miestä ammuskeli pohjakerroksen ikkunasta kadulle ja eräs heistä huomasi minut. Hän käski minun pysähtyä ja lisäsi kiroten, että jos menen kadulle ampuvat ylimykset minut kuin koiran. Kiihkoissani en kuunnellut varoitusta; tuokiossa avasin oven ja seisoin yksin kadulla — yksin auringon valaisemalla avonaisella paikalla. Molemmin puolin minua ja tuskin viidenkymmenen askeleen päässä olivat roistoväen tiheät rivit, edessäni St. Alais'n talon valkonen etusivu, josta, samassa kun astuin kadulle tupsahti savupilvi.
Kansanjoukko, joka hämmästyi nähdessään minut siinä aivan yksin ja liikkumatonna, vaikeni äkkiä. Kohotin käteni. Pyssyn luoti suhahti pääni ylitse, toinen vielä; viheriäisestä ikkunaluukusta vastapäätä putosi sälö. Sitte huusi ääni väkijoukosta, että lopettaisivat ampumisen, ja hetken aikaa oli aivan hiljaista. Seisoin siinä yhä käsi koholla. Hetki oli tullut ja tullut niinkuin ihmeen kautta. Mutta kuitenkin seisoin ääneti, en osannut sanoa mitään.
Viimein kuului joukosta murinaa ja se herätti minut.