— Cahors'in miehet! huusin. Kolmivärisen lipun nimessä kiellän minä teitä astumasta etemmäksi.
Liikutuksesta vavisten ja noudattaen tykkänään hetkellistä mielentilaani astuin kadun poikki piiritetyn talon ovelle, otin kaikkien nähden kolmivärisen nauhan hatustani ja kiinnitin sen portinsalpaan. Sitte käännyin heihin päin. — Minä otan tämän talon huostaani, huusin niin kovasti, että sen kaikki kuulivat, — tämän talon ja kaikki ne, jotka siinä ovat, ja minä teen sen kolmivärisen lippumme, kansamme ja valiokunnan nimessä. Tämän talon asukkaat ovat tutkittavat ja heille on tapahtuva oikeus. Mutta mitä teihin tulee, pyydän teitä hajoomaan ja palamaan koteihinne. Valiokunta on —
Pitemmälle en ehtinyt. Luoti vingahti ohitseni ihan korvani ohi ja pudotti savea seinältä. Ja ikäänkuin tämä ääni olisi päästänyt valloilleen kansan intohimot, kajahti vihainen ulvahdus ilman läpi. He vihelsivät, noituivat ja ärjyivät: "Hirteen, hirteen, lyhtypaaluun!" ja "Alas kavaltajat!" Ja nyt oli lumous katkaistu. Ikäänkuin näkymättömät tokeet olisivat auvenneet, hyökkäsi väkijoukko joka puolelta ovea kohti ja päälleni melkein.
Odotin, että repisivät minut kappaleeksi, vaan sen sijaan minua vaan työkittiin, survittiin ja puristettiin tuossa kauheassa mellakassa. Hyökkääjät heittäytyivät ovea vasten, kompastuivat toistensa yli ja loukkasivat toisiaan innoissaan. Haavoittuneet poljettiin maahan, mutta kukapa heidän huutoaan kuuli? Kaksi laukausta ammuttiin ikkunoista ja kumpikin sattui, vaan ahdinko oli niin suuri ja hyökkääjien raivo silmitön, niin että vahingoittuneet vaipuivat huomaamatta maahan ja joutuivat toverien jalkoihin.
Puristettuna molemmin puolin ovea ympäröivää rauta-aitaa vastaan ja seisten erään pylvään suojassa onnistui minun töin tuskin pitää paikkani. En voinut liikahtaa enkä siis paeta, vaikka kuinka hartaasti olisin halunnut. Väkijoukko ympäröi minut joka puolelta ja odotin kauhusta kankeana mitä tuleman piti. Ja se tuli. Ovi antoi perään ja ne, jotka olivat lähinnä, työnsivät kaikin voimin, mutta vielä se riippui saranoillaan ja pidätti heitä. Pian kuitenkin poistui viimeinenkin este ja kun ovi kaatui sisään kovalla pamauksella heittäydyin minä virran mukaan ja jouduin onnellisesti rakennuksen sisään, vaikka moni muu kompastui tiellä ja poljettiin mäsäksi.
Toivoin, että ennättäisin kenties ennen muita ensimäiseen kerrokseen vieville portaille ja että saisin ainakin tapella neidin puolesta ellen voisikaan häntä pelastaa. Taistelunhalu oli tarttunut minuunkin, veri paloi kuin tuli suonissani. Ei kukaan koko joukossa ollut halukkaampi taistelemaan kuin minä. Hyökkäsin siis toisten muassa sisälle, vaan pysähdyin portaiden juurelle tultua niinkuin kaikki muutkin hämmästyneenä.
Portaiden yläpuolella seisoi herra de Gontaut, vanha herra de Gontaut, joka vaaran hetkellä oli muuttunut toiseksi ihmiseksi. Hän seisoi siinä yksin, katsoi alas hyökkääjiin ja hymyili — hymyili vaan. Kaikki narrimaisuus ja kevytmielisyys oli hävinnyt hänen kasvoiltaan ja jälelle oli vaan jäänyt isiltä peritty rohkeus. Hän näki maailmansa horjuvan, näki yhteiskunnan hylkiöiden peittävän sen tulvallaan, näki kaiken, jota oli rakastanut ja joka muodosti hänen elämänsä, katoavan, näki kuoleman odottavan itseään muutaman askeleen päässä — ja hymyili kuitenkin. Toisessa kädessä hänellä oli siro miekkansa, toisessa nuuskarasia — eikä hän ollut enää mariseva, heikko, miltei halpamainen vanha ukko hovijuttuineen ja kevytmielisine maailmankatsantoineen, vaan hän seisoi siinä tyynenä, ylpeänä, silmät loistaen rohkeaa uskallusta.
— No koirat, hän sanoi, — haluttaako teitä joutua pakkotyöhön?
Hetken aikaan ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Vanhan ylimyksen pelkäämätön esiintyminen näytti vaikuttavan huonoimpaankin joukossa ja he tuijottivat häneen, katsettaan peläten. Silloin hän liikahti. Levollisella kädenliikkeellä, ikäänkuin tervehtien vastustajaa ennen kaksintaistelua, hän tarttui miekankahvaan ja käänsi kärjen maahan. — Noo, jatkoi hän katkeralla ivalla, — tehän olette tulleet tänne sitä varten! Kuka teistä siis haluaa ensimäisenä lähteä helvettiin? Sillä yhden teistä minä kuitenkin aina nitistän.
Lumous oli haihtunut. Petomaisella kiljunalla hyökkäsi tusina miehiä portaita ylös. Näin kirkkaan terän välähtävän kerran, pari, ja eräs miehistä vieri kuin kerä portaita alas. Mutta sitte heilahti raskas rautakanki ilmassa ja paiskautui hymyileville kasvoille; — vanha ylimys vaipui maahan ääntä päästämättä, valituksetta, ja iskujen sataessa jotka parissa sekunnissa tekivät lopun, katkasivat heikon elämänlangan.