Se oli tapahtunut silmänräpäyksessä ja ennenkuin ennätin juosta väliin. Rajusti kirkuen juoksivat miehet ruumiin yli portaita ylös ja minä seurasin heitä. Oikealla ja vasemmalla oli suljettuja ovia, joihin Watteau oli maalannut viehättäviä kuviansa, mutta nämä ihmispedot mursivat auki ne ja hyökkäsivät loistavasti sisustettuihin huoneisiin rikkoen pelkästä ilkeydestä kaikki mikä tielle sattui — vaasia, marmoripatsaita, lasia, pienoiskuvia. Riemusta ulvoen he täyttivät salin, jonka seinien sisällä oli monen sukupolven ajalla liikkunut vaan kauneus ja sulo, raskaat anturat paukuttivat kiiltäviä parkettipermantoja, joita ihanain naisten laahustimet olivat kauvan lakaisseet. Kaikki, josta ei heille ollut hyötyä, hävitettiin, suuret venetsialaiset kuvastimet rikottiin, taulut puhottiin ja revittiin riekaleiksi, kirjat nakattiin ikkunoista kadulle.
Näin vilahduksen hävityksestä pysähtyessäni kynnykselle. Samalla näin, etteivät pakolaiset olleet näissä huoneissa ja riensin sentähden yläkertaan. Mutta toiset olivat jo ennättäneet sinnekin ennen minua. Päästyäni puolitiehen portaita huomasin kolme miestä, jotka seisoivat kuunnellen eräällä ovella, ja ennenkuin ennätin perille, oikasi yksi heistä itsensä suoraksi. — Tuolla ne ovat! huusi mies. Sieltä kuului naisen ääni! Pois tieltä! — Ja hän kohotti rautakangin lyödäkseen oveen.
— Seis! huusin minä silloin äänellä, joka sai hänet pysähtymään. —
Seis! Valiokunnan nimessä käsken minä teitä poistumaan tältä ovelta!
Muu osa talosta on teidän. Menkää ja ryöstäkää se!
Miehet tuijottivat minuun. — Hitto vieköön! huusi yksi. — Kuka te olette?
— Valiokunta!
Hän kohotti kauheasti kiroten kätensä.
— Takasin! huusin rajusti, eli minä hirtätän teidät joka miehen!
— Hahaa! Ylimys! Tänne, ystävät, tännepäin! Ylimys! Ylimys!
Pari kymmentä miestä hyökkäsi ylös portaita. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin ympäröity hurjistuneilta, nokisilta kasvoilta, kalpeilta, kuihtuneilta olennoilta, jotka kuuluivat kaupungin kaikista kurjimpaan köyhälistöön. Minuutti vielä ja he olisivat käyneet käsiksi minuun, vaan minä heittäydyin epätoivon rohkeudella rautakankia heiluttavan miehen päälle, tempasin sen ja kaadoin hänet yhdellä iskulla maahan.
Mutta samassa kadotin tasapainon ja kompastuin hänen ylitseen. Ja ennenkun ennätin nousta ylös, löi muuan miehistä puukengällään minua päähän. Menin melkein tunnottomaksi, mutta pääsin sentään jaloilleni ja sain pidetyksi kynnyksen vapaana lyömällä rajusti kangilla oikealle ja vasemmalle. Mutta olin puolipyörryksissä, kaikki aaltoili punasessa sumussa edessäni. Ihmiset hyppivät silmissäni enkä voinut vähääkään tähdätä, löin vaan sokeasti mihin sattui uhkausten ja kirousten suristessa korvissani. Joku nykäsi minua takista. Käännyin vaistomaisesti. Ja silloin he löivät minua — mihin eli millä, en tiedä — ja minä vaivuin tunnotonna, ja melkein niinkuin kuolleena, portaille.