Kuljettuani vähän matkaa eteenpäin, selvisi arvoitus minulle. Tulin pienen laakson reunalle ja näin jalkaini alla ryhmän tuvan kattoja ja vähän syrjässä niistä joukon miehiä ja naisia, satakunta ehkä eli vähän enemmän. He lauloivat ja tanssivat karsitun, lipuilla koristetun puun ympärillä. Jotkut vanhemmat istuivat puun juurella piirin sisässä ja ellei ilma olisi ollut niin kolkko ja harmaa, olisin luullut heidän viettävän kevätjuhlaa.

Minut huomattuaan taukosivat he laulamasta. Kaksi vanhempaa talonpoikaa nousi ylös ja tuli käsi kädessä piirin läpi, vastaani.

— Tervetultua tänne, Vlais'iin ja Giron'iin! sanoi toinen.

— Tervetultua Giron'iin ja Vlais'iin! sanoi toinen.

Ja ennenkun kerkesin vastata, huusivat molemmat yhdestä suusta:

— Te olette tullut onnellisella hetkellä!

En voinut olla hymyilemättä.

— Sepä ilahduttavaa, sanoin. Uskallanko kysyä syytä tähän juhlallisuuteen?

— Giron'in ja Vlais'n kunnat ovat tänään yhtyneet yhdeksi, vastasivat he puhuen yhtaikaa molemmat. Tänään häviävät vanhat rajamerkit ja unhotetaan vanha kauna. Giron'in ja Vlais'n jalot sydämmet tykkivät kuin samassa povessa.

Heidän luontaisuutensa tahtoi väkistenkin naurattaa minua, mutta samassa rupesi toki nuoriso jälleen laulamaan ja tanssimaan puun ympärillä ja se näytti ilmasta huolimatta hyvin somalta, aivan kuin joku juhla á la Watteau. Onnittelin molempia vanhuksia sen johdosta.