— Ah, hyvä herra, tämä ei ole mitään, vastasivat he suurimmalla vakavuudella. — Nyt ei kysymys ole vain kuntien rajoista, vaan maakuntien. Nekin kuuluvat menneisiin aikoihin. Valence'ssa, tuolla vuorten takana, on kansa molemmin puolin Rheiniä ojentanut toisilleen kätensä ja vannonut ikuista ystävyyttä. Tästä puolin ovat kaikki ranskalaiset veljiä, asuivatpa sitte missä osassa maata tahansa.
— Se on kaunis ajatus, sanoin.
— Ranskalainen ei ole konsanaan enää vuodattava ranskalaista verta.
— Tapahtukoon niin.
— Katolinuskoiset ja protestantit elävät sovussa keskenään. Käräjäjutuista tulee loppu. Elintarpeita saa kuljettaa ilman tullia ja taksoja. Kaikki tulevat vapaiksi, monsieur, kaikki tulevat rikkaiksi.
He juttelivat vielä paljo muutakin samantapaista ja samalla lapsellisella luottamuksella, vaan minä en enää kuunnellut sitä. Huomioni oli kiintynyt erääseen mieheen, joka nähtävästi ei kuulunut talonpoikaissäätyyn, vaikka istuikin heidän joukossaan puun juurella. Hän oli pitkä ja laiha, suorukkeiset hivukset mustat, kasvonpiirteet ankarat ja terävät, eikä hänen ulkoasussaan ollut mitään muista eroavaa. Pukunsa, karkea metsästystakki ja housut, oli vanha ja paikattu, kannukset ruskeissa, liejun peittämissä saappaissaan ruosteiset ja käyrät. Mutta asento ja käytös oli huolettoman vapaata ja panin merkkiin, että hän katseli suopealla ylenkatseella tanssivaa rahvasta.
En huomannut hänen ollenkaan älyävän tutkivaa katsettani eli vastaavan siihen, mutta sanottuani hyvästit talonpojille ja ratsastettuani vähän matkaa kuulin askeleita takanani, ja kun käännyin katsomaan, näin muukalaisen rivakasti astuvan perässäni. Hän viittasi kädellään ja minä pysähdyin odottamaan.
— Te olette matkalla Milhau'iin, sanoi hän heti lähelle tultuaan sen puolen maalaismurteella, mutta niin luontevasti kuin olisi puhutellut vertaistaan.
— Niin olen, vastasin. Mutta pelkäänpä, etten joudu perille tänä iltana.
— Minä olen myös sinne menossa, hevoseni on tässä kylässä.