Ja virkkamatta sen enempää kulki hän rinnallani kylään asti. Se oli ihka autio ja tyhjä, hän meni muutamaan vajaan ja talutti sieltä laihan hevoskaakin, jonka selkään nousi.
— Mitä te arvelitte noiden raukkojen ilonpurkauksesta? sanoi hän äkkipäätä hetken aikaa ratsastettuamme.
— Pelkäänpä, että he odottavat liikoja.
Hän nauroi äänekkäästi ja pilkallisesti.
— He uskovat tuhatvuotisen valtakunnan jo tulleen, mutta kuukauden perästä on heidän latonsa porona ja henkensä vaarassa elleivät jo riipu hirsipuussa.
— Niin huonosti ei kuitenkaan käyne, toivon minä!
— Tietysti minäkin sitä toivon, vastasi hän kyynillisesti. — Mutta kaikessa tapauksessa: eläköön kansa! eläköön vallankumous!
— Kuinka? Vaikka se kantaisikin sellaisia hedelmiä?
— Niin, miksei? vastasi hän, kääntäen minuun synkän katseensa. — Jokainen on itseään lähinnä. Ja vanha hallitus ei suinkaan ole tehnyt minulle niin paljoa hyvää että pelkäisin koettaa uutta! Se on antanut minun kitua nälässä vanhassa rauniossa yksinäisellä kallionkielekkeellä, alastomien muurien suojassa ja syöden nokisesta padasta! Samalla aikaa ovat naiset ja rahapohatat, hajuvesissä liotetut narrit ja laiskurit papit paahtaneet itseään kuninkaallisen armon hohteessa! Ja miksi, herra? Siksi että minä olen pysynyt uskollisena opille, jonka puolet kansasta kerran tunnustivat oikeaksi.
— Protestanttina?