— Niin, herra, ja köyhänä ylimyksenä, vastasi hän katkerasti. —
Parooni de Géol, palvelijanne.
Esittelin vuorostani itseni.
— Te kannatte kolmiväristä nauhaa, sanoi uusi tuttavani, ja väitätte kuitenkin minun menevän liiallisuuksiin. Mutta minä vastaan: teille se ehkä on yhdentekevää, me olemme niin erilaisissa elämänoloissa. Teillä on epäilemättä perhettä, herra kreivi, vaimo, joka —
— Ei suinkaan, herra parooni.
— No, äiti sitte tahi sisko?
— Ei kumpaakaan, vastasin hymyillen. Olen aivan yksin maailmassa.
— On teillä koti ainakin, intti hän. — Koti, varallisuutta, ystäviä, toimiala, tai ainakin toivoa saada jotain tointa.
— On, vastasin.
— Jota vastoin minulla ei ole mitään — ei mitään, sanoi de Géol ja äänensä kävi käheäksi liikutuksesta. — Minä en voi astua sotajoukkoon — sillä minä olen protestantti. Minä en voi ruveta lakimieheksi tahi tuomariksi — sillä minä olen protestantti. Valtion virkoihin en kelpaa — sillä minä olen protestantti. Kuninkaan koulut ovat minulle suljetut — samasta syystä. Hoviin en ole kelvollinen pääsemään — samasta, syystä. Lain edessä ei minua ole olemassakaan. Niin, herra, jatkoi hän hitaammin ja arvokkaalla liikkeellä, — minua, jonka esi-isät hoitivat kuninkaan korkeimpia virkoja, ja jonka isoisän isoisä pelasti suuren Henrikin kuoleman kynsistä Coutras'in luona — minua ei ole lain silmissä olemassakaan.
— Vaan nyt? sanoin hämmästyneenä intohimon purkauksestaan.