— Erääksi valepukuiseksi munkiksi, herra kreivi, vastasi isäntä.
— Hyvin vaarallinen mies, se sama munkki ja kuuluu olevan matkalla
Nîmes'iin kahden naisen seurassa. On annettu ylemmistä piireistä käsky
vangita heidät.
— Vaan minähän olen ypö yksin, väittelin. Eihän minulla ole naisia seurassani.
Ravintoloitsija kohotti hartioitaan. — Ei olekaan, herra kreivi, mutta
asianlaita on se, että molemmat naiset jo ovat täällä hyvässä tallessa.
Heidät vangittiin tänä aamuna aikoessaan vaunuilla kaupungin läpi.
Tällä haavaa hän siis on yksin.
— Ahaa! Nyt ei siis enää puutu muita kuin hän! Mutta mistä häntä siis syytetään? jatkoin muistaen kauhistuksella, että kapusiinimunkki oli käynyt isä Benoit'nkin luona ennen hänen lähtöään. Tuntui omituiselta, että täälläkin jouduin sellaisen jäljille.
— Häntä syytetään valtiokavalluksesta, vastasi herra Flandre arvokkaasti. — Hänet on nähty kaikkialla, Montpellier'ssa, Cette'ssä, Albi'ssa, vieläpä niinkin kaukana kuin Auch'issa ja kaikkialla hän on saarnannut taikauskosta ja kiihoittanut kansaa.
— Ja naiset? kysyin hymyillen. Ovatko hekin —?
— Eihän toki, herra kreivi. Mutta luullaan, että kun hän halusi palata Nîmes'iin ja kuuli että sinne vievä tie oli vartioittu, niin pukeutui hän valepukuun ja yhtyi molempiin naisiin. He ovat luultavasti hurskaita katoliikkia.
— Ihmisparat! sanoin väristen. Kaikki ihmiset näyttivät niin hyväntahtoisilta, vaan olivat kuitenkin samalla niin kovia ja julmia. — Miten aiotte heidän kanssaan menetellä?
— Minä lähetän noutamaan ylempää käskyä, vastasi hän. — Mutta mitä munkkiin tulee, ei sellaisia tarvittaisi. Tässä tulee näemmä iltasenne, herra kreivi. Suokaa anteeksi, etten itse palvele teitä, mutta kaupungin korkeimpana viranomaisena täytyy minun hiukan pitää arvostani — ymmärrättehän.
Vastasin kohteliaasti, että aivan hyvin ymmärsin sen ja pyysin häntä, kun illallispöytä oli katettu makuusuojaani niinkuin pienemmissä ravintoloissa on tapana, juomaan kanssani lasin viiniä. Aterioidessa sain kuulla paljo asiain tilasta niillä seuduin, kuohusta pitkin etelärannikkoa ja papeista, jotka yllyttivät kansaa saarnoilla ja kulkueilla. Hän tuli oikein kaunopuheliaaksi kuvatessaan tilaa Nîmes'issä, jonka asukkaat olivat suurimmaksi osaksi hurjia katoliikkia, mutta jossa myös oli protestanttisia perheitä, jotka saivat suojaa karaistuilta vuoristolaisilta.