— Ohoo! sanoi isäntä vielä kerran. — Onko tämä kapusiinimunkki?
Olette siis saanut hänet käsiinne?
— Olenko minä kapusiinimunkin näköinen? kysyin harmistuneena työntäen sivulle kaikista rohkeimmat. — Herran nimessä, näinkö täällä otetaan vieraita vastaan, vai onko koko kaupunki tullut hulluksi?
— Te ette siis olekaan kapusiinimunkki? Kysyi isäntä hämillään.
— Johan minä sanoin, etten ole. Käyttävätkö munkit ehkä saappaita ja kannuksia?
— Näyttäkää sitte paperinne, vastasi isäntä lyhyesti. — Paperinne! Sillä tietäkää, — jatkoi hän oikaisten paksua vartaloaan — että minä olen sekä pormestari että ravintoloitsija ja että minä hoidan sekä vankilaa että kapakkaa, ja jos pidätte jälkimäisen edellistä parempana, niin — näyttäkää paikalla paperinne, herra!
— Näiden ystävienne nähdenkö? kysyin pilkallisesti.
— He ovat kunnon kansalaisia.
Aloin epäillä joutuneeni pulaan ja ettei valtakirjasta olisikaan toivottua hyötyä. Mutta eihän minulla ollut muuta neuvoa eikä ylipäätään juuri mitään peljättävääkään ja minä jätin sen siis esille. Onneksi se oli kohteliaasti ja sopivasti kirjoitettu ja herätti ravintolan isännässä sen luulon — en tiedä, millä perustuksella — että minä matkustelin valtion asioissa. Luettuaan paperin alkoi hän pyydellä anteeksi, toivotti nöyrin sanoin minut tervetulleeksi heidän kaupunkiinsa ja selitti kuuntelevalle joukolle, että olivat suuresti erehtyneet.
Panin erityisesti merkkiin, etteivät ihmiset ollenkaan tulleet hämilleen erehdyksestään. Päin vastoin. Riensivät vain kohta onnittelemaan minua vapaaksi pääsyn johdosta, jopa minua ylenpalttisessa ystävyydessään taputtelivat olallekin. Toiset kiiruhtivat ulos hoitamaan hevostani tai antamaan muita määräyksiä minun suhteeni ja muutkin hävisivät vähitellen, jättäen minut siihen vahvaan vakuutukseen, että he olisivat olleet yhtä valmiit hirttämäänkin minut lähimpään lyhtypaaluun.
Kun ainoastaan pari kolme enää oli jälellä, kysyin isännältä keneksi he minua luulivat.