— Tässäkö ravintola on? kysyin lähinnä seisovilta ja koetin näyttää hyvin huolettomalta.
— On, on, vastasivat he yhdestä suusta, — tässä se on.
— Hevoseni —
— Kyllä me pidämme siitä huolta. Astukaa sisään vaan!
Joukko työntäytyi niin lähelle minua, etten voinut muuta kuin jättää hevoseni heidän huostaansa ja astuin välinpitämättömän näköisenä ravintolaan toivoen, etteivät he ainakaan sinne tulisi perässäni ja että saisin siellä tietää syyn heidän kummalliseen käytökseensä. Mutta tuskin olin kääntynyt selin kun he jälleen olivat kintereilläni ja niin lähellä, että melkein työnsivät minut kumoon, ja veivät minua edessään ahtaassa käytävässä, ollenkaan kysymättä mihin mielin. Yritin kääntyä ja vastustaa moista menettelyä, mutta etumaiset tukkesivat suuni huudoilla: "Herra Flandre! Herra Flandre!"
Onneksi ei herra Flandre ollut kaukana. Ovi käytävän toisessa päässä, jota kohti minua työnnettiin, avautui ja ravintoloitsija tuli näkyviin. Hän oli pyylevä, pyöreämuotoinen ukko ja hän tiirotti hetken aikaa meihin hämmästyneenä oudosta melusta. Sitte hän äkäisesti kysyi mitä oli tekeillä.
— Hitto vieköön! kiljasi ukko. Onko tämä minun taloni vai teidän, roistot? Mikä mies tämä on?
— Kapusiini munkki! Kapusiini munkki! huusi tusina ääniä.
— Ohoo, äänsi taas ukko, ennenkun ennätin vastata. — Kyntteli tänne!
Pari paljas käsivartista naista, jotka seisoivat keittiön ovella, riensivät noutamaan kyntteliä, jotka nostivat korkealle päänsä yli, ja katselivat minua uteliaasti.