— Niin, se on todellakin ihmeellistä, mutta valtakirjaanne lukiessani en ollenkaan sitä ajatellut.
Kohotin maltittomasti olkapäitäni. — Ei suinkaan siitä seuraa, että minä olen liitossa heidän kanssaan, sanoin. — Elkää nyt Jumalan tähden alottako uudelleen, herra pormestari. Olettehan nähnyt paperini.
— Kas niin, kas niin! En minä ollenkaan sitä tarkoittanut; mutta tehän voitte tuntea nämä naiset.
— Jahaa, sillä tavoinko? sanoin ja istuin sitte hetkisen tuijottaen häneen kynttilöiden välitse kahveli puolitiessä suuhun menossa. Hurja, mahdoton ajatus välähti aivoissani. Kaksi naista Cahors'ista? Ja miksi juuri Cahors'ista?
— Mikä heidän nimensä on? kysyin.
— Corvas.
— Corvas, vai niin! sanoin pistäen kahvelin suuhuni ja jatkoin innokkaasti aterioimista.
— Niin. Hän sanoo olevansa kauppiaan vaimo. Mutta te saatte itse nähdä hänet.
— En muista kuulleeni tuota nimeä, sanoin.
— Kenties kuitenkin tunnette heidät, vastasi isäntä sellaisella itsepintaisuudella, jolla on harvoja tuumia. — — Olemmehan mahdollisesti voineet erehtyä, sillä vaunuista ei löytynyt mitään paperia ja ainoastaan yksi ainoa epäiltävä kalu.