Lyhty tuotiin ja kiedottuaan takin mahtavan vartalonsa ympäri astuimme kadulle. Tori oli aivan pimeä, sillä nekin lyhdyt, jotka paloivat tullessani, olivat sammuneet, ehkä tuulesta, sillä se oli yltynyt ja puhalsi aika navakasti suojattomalla paikalla. Lyhty oli tuiki tarpeen vaikkei se valaissutkaan kuin muutaman askeleen eteenpäin, sen verran vaan, että osasimme astua. Takana oli pimeys sitä sankempi, niin musta, ettei eroittanut edes kattojen ulkopiirteitä. Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta, mihin suuntaan olimme kulkeneet tahi miten pitkälti, kun herra Flandre äkkiä pysähtyi ja kohotti lyhtyä, niin että valo lankesi harmaalle kivimuurille ja raudoitetulle ovelle, jolle pari porrasta johti. Keskellä ovea riippui suuri kolkutin ja sen yläpuolella oli pieni ristikkoikkuna.
— Ei voi koskaan olla liiaksi varovainen, sanoi herra Flandre vielä kerran samalla ilkeällä, käheällä naurulla ja veti, sen sijaan että olisi lyönyt kolkuttimella, kepillään ikkunan rautaristikkoa.
Oitis ymmärrettiin merkki, miehen kasvot pilkistivät ristikon läpi, ja kohta avattiin ovi. Herra Flandre meni edeltä ja me astuimme nyt pimeästä kylmän kolkosta yöstä umpinaiseen, lämpimään suojaan, josta käry, tupakansavu ja jos jonkinlaiset höyryt löyhähtivät vastaan. Vanginvartija sulki oven jälkeemme, otti ravintoloitsijalta lyhdyn ja näytti tietä likaisen, matalan käytävän kautta, joka oli niin kapeakin, että yksi vaan mahtui kerrallaan kulkemaan. Hän seisahtui ensimäiselle ovelle vasemmalla ja aukasi sen selko seljälleen.
Herra Flandre astui ensiksi sisälle ja seisahtuen hetkiseksi oven suuhun ottaessaan hattua päästänsä täytti hän koko oviaukon. Ennätin kuulla muutamia ääniä eräästä renkutuslaulusta, jotka kuuluivat huoneesta käytävän perällä, ja vankilakoiran kivakan haukunnan. Huomasin myös, että käytävän seinät olivat tahraiset ja ylen kosteat, mutta silloin kuulin jonkun vastaavan herra Flandre'n tervehdykseen ja se ääni sai vereni hämmästyksestä seisahtumaan.
Se oli rouva de St. Alais'n ääni.
Onneksi oli illallispöydässä, vaikkapa vaan silmänräpäykseksi, tämä uskomaton, hurja ajatus syntynyt minussa. Se oli kuitenkin osaksi valmistanut minut odottamattomaan kohtaukseen ja muutapa valmistus- tai ajatusaikaa ei ollutkaan. Huone oli täynnä tupakan savua ja höyryä uunin edessä riippuvista kosteista vaatteista, josta syystä pysähdyin hiukan ovelle rykimään ja seurasin sitte herra Flandre'a.
Paitsi pormestaria oli huoneessa neljä henkeä, vaan minä en joutanut liioin tarkastamaan renttumaista miestä ja naista, jotka pelasivat korttia pöydän ääressä. Näin vaan markiisitar ja neiti de St. Alais'n — Denise'n — ja katseeni imivät tuota näkyä. He istuivat molemmin puolin uunia; tyttö nojasi päätään seinään, silmät puoliummessa, mutta äiti istui suorana ja valppaana ja kohtasi ravintoloitsijan katseen halveksivalla hymyllä. Ei vankila eikä vaaraa eikä halpa seura kurjassa kopissa voinut masentaa hänen ylpeää luontoaan, mutta väistettyään katseensa ravintoloitsijasta minuun, kohosi hän pystyyn heikosti huudahtaen ja seisoi tuijottain kuin aaveeseen.
Eikä ollutkaan ihme, että hän ensi hetkellä luuli silmänsä pettävän. Mutta olipa lähellä toinen, joka ei epäillyt. Äidin huudahduksesta neiti säikähtyneenä kavahti seisaalleen ja sekunnin ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään. Sitte hän vaipui takasin tuolille ja puhkesi nyyhkytyksiin.
— Ohoo! huudahti herra Flandre. — Mitäs tämä merkitsee?
— Erehdystä, luulen, sanoin käheästi. Olin jo punninnut mielessäni, miten tuli käyttäytyä. — Olen iloinen, että kohtalo on tuonut minut tänne, madame, jatkoin kumartaen hänelle hyvin kohteliaasti ja niin huolettomasti kuin mahdollista.