Yhä vaikeampi oli minun uskoa todellisuudeksi sitä, kun seuraavana aamuna päivän ensi koetteessa astuskelin vaunujen rinnalla ravintolasta vankilaan ja jo etäältä näin rouva ja neiti de St. Alais'n seisovan sen oven edustalla väristen vilusta kosteassa aamuilmassa. Sekin oli kuin unennäköä, että kädestä autoin neitiä ylös vaunuihin ja sitten itse nousin ylös niihin ja asetuin istumaan häntä vastapäätä — häntä vastapäätä, täysin tietoisena siitä, että saisin istua siinä monta päivää, ja että saisin olla hänen matkatoverinaan yhteisellä matkallamme Nîmes'iin.
Millä mielellä olinkaan! Mutta tässä matoisessa maailmassa ei mikään ole täydellistä; ihmiselämässä ei löydy hetkeäkään, jota voisi sanoa täydellisesti onnelliseksi; tänäkin aamuna pimensi onneani pelvon ja salamielisyyden varjo. Ravintoloitsija oli saapunut lähtöämme näkemään, ja luulenpa että hänen levottomat kasvonsa herättivät tuon tunteen. Mutta jo seuraavalla hetkellä hänen kasvonsa katosivat vaunujen ikkunasta ja vaunut vierivät rauhallisesti läpi kaupungin, istuimme jokainen nojautuen kolkkaamme, pimeys kun vielä esti meitä toisiamme näkemästä. Mutta kaupungin portista ja vahtien ohi oli meidän vielä kulkeminen; saattoihan tapahtua, että vahti estäisi meitä, tahi että joku aikainen kaupunkilainen pidättäisi meitä, tahi voi matkaamme estää joku muu syy. Sydämeni sykki rajusti.
Mutta kaikki meni kuin menikin hyvin. Viiden minuutin päästä olimme ajaneet kaupungin portin läpi ulos rauhalliselle maantielle. Päivä alkoi valeta ja puut kuvastuivat mustina taivasta vasten kun ajoimme Tarnjoen sillan poikki ja aloimme hiljalleen nousta ylöspäin Dourbie-laaksosta.
Kerroin jo ettemme voineet nähdä toisiamme. Mutta rouva alkoi pimeässä nurkassaan äkkiä nauraa. "Oh, Richard, oh mon roi!" hyräili hän. — Lihava houkkio! huudahti hän sitten ja nauroi uudestaan.
Hän oli mielestäni kiittämätön, melkeinpä julmakin, mutta kun hän oli neidin äiti, olin ääneti. Istuihan neiti minua vastapäätä ja minä olin onnellinen. Olin onnellinen ajatellessani mitä hän päivän tullen, kun ei enää voinut salata itseään minulta, sanoisi ja miten hän katsoisi minuun. Olin onnellinen ajatellessani että nuo hienot, kauniit kasvot, jotka jo häämöittivät pimeästä nurkasta, kohta ilmestyisivät ihailtavikseni ja että sitten pitkällä matkalla päiväkaudet saisin mielin määrin katsella häntä — olisihan se taivaallinen matka!
Päivä alkoi jo valeta, eikä minun siis tarvitseisi kauan odottaa. Itäinen taivaanranta edessämme alkoi jo ruskottaa, lännen puolella se oli sinertävä ja rusottavien pilvien peitossa. Kohta kultasivat nousevan auringon ensi säteet vuorenhuiputkin edessämme, jotka näyttivät väikkyvän ylhäällä rusoittavassa avaruudessa.
Heitin hartaasti ikävöivän katseen neitiin ja näin hänen kasvoillaan hohteen, kauniimman kuin aamun koin; ja silmäinsä loiste oli kirkkaampi kuin auringon. Mutta sitten käännyin vavisten pois. Se oli kuin pyhyyden loukkaamista että pitempään katsoa sinne.
Äkkiä nauroi rouva taas nurkassaan, ja se nauru sai minut vavahtamaan ja ajoi veret kasvoihin.
— Häntä ei ole nunnaksi luotu, vai kuinka herra kreivi? sanoi hän.
Käännyin kiivaasti. Rouvan keveän iloinen, loukkaava ääni sattui neitiin, vaan ei minuun, kuin ruoskan isku.