— Sinulla, Denise, lienee ollut tilaisuutta harjoitella, sanoi äitinsä leppeästi. — Minä rakastan, sinä rakastat, hän rakastaa — oikeinhan sinä olet taitava. Harjoitteluko opettajasi kanssa vaiko suurten poikain kanssa muurin toiselta puolen?
— Rouva! huudahdin.
Tyttö oli vetäissyt päähineen kasvoilleen, mutta hyvästi ymmärsin että hän oli kovasti häpeissään.
Mutta rouva vaan ei hellittänyt. — Kuulepas Denise, luulenpa etten koskaan sanonut isällesi: 'Minä rakastan sinua.' En ainakaan ennenkuin hän oli suudellut minua. Mutta sinä kai käännät järjestyksen toisinpäin —
— Rouva, änkytin minä, — tuo on katalasti tehty.
— Mitä, herraseni, enkö saisi rangaista tytärtäni oman mieleni mukaisesti? suvaitsi hän nyt vastata minulle.
— Ei minun kuulten! puhkesin harmistuneena sanomaan. — Se on julmaa, se on —
— Ei teidän kuullen, herra kreivi, vastasi rouva ivallisesti, ja miksi ei, jos saan luvan kysyä? En voi häntä enemmän häväistä, kun hän jo on itseään häväissyt.
— Se ei ole totta! huudahdin vihastuneena. Se on ilkeä valhe!
— Vai niin, voin siis mielestänne vielä enemmän häväistä häntä? No, niinpä teen sen sitten, jos minua haluttaa, vastasi rouva leikillisellä ivalla. — Ja te, herra kreivi, saatte hyväntahtoisesti istua kuuntelemassa. Mutta, jatkoi hän ja katsoi terävästi minuun, elkää sentään turhia toivoko, elkääkä luulko että minä, vaikka tässä läsnäollessanne häntä rankaisenkin pidän tahi koskaan tulen pitämään teitä perheesen kuuluvana. Tahi että tuo epänaisellinen, julkea —