En ensinkään ihmettele, että olin kahdella päällä, vaan se oli ihmeellisempää että vihdoin voin kieltäytyä. Hänen pyyntönsä tuntui niin vähäpätöiseltä ja kieltäytyminen luonnottomalta, niin että aloin arkaillen empiä, vaikka juuri vähää ennen olin tehnyt päätökseni. Kasvojani poltti, rouva katsoi minuun kiihkeällä malttamattomuudella. Tunsin että tuo äänetön hiljaisuus vaati vastausta. Olin juuri suostumaisillani, kun käteni sattumalta kosketti koteloa, jossa valtakirjani oli. Se kosketus saattoi mieleni entiselleen. Omatuntoni nousi vastustamaan tuonlaista tekoa.
— Ei! sanoin kiivaasti. — Minä en tahdo! Minä en tahdo!
— Te olette pelkuri raukka! huudahti rouva suuttuneena ja kohottautui ikäänkuin lyödäkseen minua, mutta istuutui taas vavisten vihasta.
— Mahdollista kyllä, mutta minä en sittenkään sitä tee.
— Miksi ei? Miksi ei? Miksi ei? huusi hän.
— Sentähden että minulla on hallituksen valtakirja, ja se olisi kehno teko käyttää sitä hänen suojakseen — semmoiseen tekoon hän kai ei itsekään tahtoisi joutua syypääksi. Siinä se!
Herra Froment kohautti olkapäitään ja vaikeni jalomielisesti, mutta rouva raivosi.
— Don Quixote! huusi hän. — Teitä on mahdoton kärsiä! Mutta sen saatte totisesti maksaa! Sen saatte maksaa, olkaa varma siitä, herra! huudahti hän kiivaasti.
— Se ei auta että uhkaatte minua, rouva. Sillä jos tahtoisinkin tehdä sitä, niin en voi. Te unhotatte että parooni Géol tuskin lienee puolen peninkulman päässä meistä ja että hän niinkuin mekin on matkalla Nîmes'iin. Voihan hän millä hetkellä hyvään saavuttaa meidät ja luultavaa on, että hän on yötä samassa ravintolassa kuin mekin. Ja jos hän näkee että perheeni on vielä veljellä lisäytynyt, niin en luule hänen jättävän asiaa sikseen.
Mutta rouva ei syistä välittänyt, vaikka hänen täytyi huomata niiden pätevyyden.