— Herra kreivi, sanoi hän kohottaen hattuaan, — jos koira tulisi ovellenne, niinkuin minä tulin tänään, niin te laskisitte sen sisään.
— Te olisitte tehnyt aivan niinkuin minä.
— En olisi, vastasi hän vakuutuksella, — minä olisin laskenut sen sisään. Mutta kaikessa tapauksessa toivon voivani käännyttää teidät kun tapaamme Nimes'issä.
— Käännyttää mihin? kysyin kylmästi.
— Uskomaan. Uskomaan jotakin — ja uskonne puolesta jotakin uskaltamaankin, herra. Tänään seison tässä yksinäisenä ja koditonna, enkä tiedä missä ensi yönä saan levätä. Ja mistä syystä, herra kreivi? Koska minä olen ainoa Ranskassa, joka uskon! Koska minä olen ainoa, joka uskon jotakin! Koska minä yksin uskon omaan voimaani. Luuletteko, että jos te ylimykset olisitte uskoneet aatelisuuteenne, teidät silloin olisi kukistettu? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka huudatte: 'Eläköön kuningas!' olisitte uskoneet kuninkaasen hänet silloin olisi syösty valtaistuimelta? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka sanotte tottelevanne kirkkoa, olisitte uskoneet kirkkoon, se silloin olisi kukistettu? Ei koskaan! Mutta te ette usko mitään, ette ihaile mitään, ette kunnioita mitään — ja sentähden olette te tuomitut! Niin juuri, tuomitut, sillä niilläkin miehillä, joihin olette kohtalonne yhdistäneet, on jonkinlainen usko teoriioihinsa, viisauteensa ja parannuksiinsa, joilla he luulevat uudistavansa maailman. Mutta te — te ette usko mitään ja te katoatte, niinkuin te nyt näkyvistäni katoatte.
Hän nosti kätensä uhkaavasti, ja ennenkuin ehdin vastata läksivät vaunut liikkeelle jättäen hänet yksin siihen ja hänen kasvojensa sijalla ikkunassa näkyi vain aukea, harmaa, synkkä maisema. Alkoi jo hämärtää ja Villeraugues'iin oli vielä noin puolen peninkulman matka. Iloitsin siitä kun pääsin hänestä; ja sydämeni oli lämmin, kun Denise istui siinä vastapäätä minua ja kun rakastin häntä. Mutta kumminkin — ja vaikka vähän välitin rouva de St. Alais'n vihaisista katseista — kiusasi minua se, että olin jättänyt Froment'in. Hänen sanansa kaikuivat alinomaa korvissani ja täyttivät mieleni tulevien onnettomuuksien aavistuksilla! Tuomitut! Tuomitut! Nuo sanat oli hän lausunut vakaana vakaumuksenaan. En enää epäillyt hänen kaunopuheliaisuuttaan enkä ihmetellyt että häntä nimitettiin Nîmes'in yllyttäjäksi. Tuon eteläisen kaupungin kuuma henkäys oli alkanut hänestä, vuosisatojen takaisten taistelujen vimma henki hänen sanoistaan. Levottomuudella ajattelin hänen sanojaan ja muistelin mitä isä Benoit ja parooni Géol olivat puhuneet samasta asiasta. Ja niin istuin nurkassani synkkiin ajatuksiin vaipuneena vaunujen täristessä eteenpäin ja pimeän tullessa, kunnes vihdoin pysähdyimme ravintolan eteen.
Kun rouva de St. Alais astui alas vaunuista tarjosin hänelle käsivarttani, vaan hän työnsi minut kiivaasti pois. — En tahdo liikuttaakaan teitä, sanoi hän.
Luulen sen olleen hänen tarkoituksensa että antaa minun syödä iltaruokaa yksin ja että hän tyttärineen söisi eri huoneessa. Mutta majatalossa oli vain yksi ainoa suuri huone, jota käytettiin sekä kyökiksi että ruokailuhuoneeksi ja pieni vaatehuone, jonka likainen esirippu eroitti muusta huoneesta, ja jossa naiset voivat levätä jos niin halusivat, mutta ei syödä. Itse asiassa tämä oli surkein ravintola, missä koskaan olin ollut — lattia oli savesta, ikkunat ruuduttomat, emäntä, joka palveli vieraita, oli likainen ja hätäilevä ja haisi navetalle, huoneessa oli kolme talonpoikaa. Rouva de St. Alais, joka oli tottunut matkustelemaan, näki kaiken tämän hienon naisen välinpitämättömällä rauhallisuudella, mutta Deniseä, joka vasta oli päässyt luostarikoulusta, näytti kammoittavan talonpoikain kiroukset ja raa'at sanat, ja hän istui tuolillaan kalpeana ja peljästyneenä.
Monet kerrat yritin nousta tukkimaan suun reuhaajilta, mutta joka kerran kun katseemme yhtyivät, näytti hän pyytävän minua luopumaan siitä. Ja kun miehet, jotka, päättäen heidän kerskailevasta puheestaan, olivat valtuusmiehiä Castres'sta, luultavasti heti olisivat huutaneet: 'Ylimyksiä!' niin hillitsin itseni; ja se kai lienee parasta ollutkin. Mutta parooni Géol'inkin tulo olisi minusta tuntunut mieluiselta.
Sanoin juuri ettei rouva näyttänyt välittävän rähinästä ja metelistä, mutta kohta huomasin erehtyneeni. Kun rähinä syötyämme nousi ylimmilleen, tuli hän luokseni sinne, missä istuin vähän syrjässä ja virkkoi äänellä, jossa ilmeni kaikki se viha ja inho, jonka hän niin hyvin osasi salata: