— Meidän täytyy lähteä jo päivän koitteessa — tahi vaikkapa ennemminkin jo. Tämähän on ilettävää, kauheaa! Näiden ihmisten seurassa oleminen inhoittaa minua. Lähtisin jo nyt huolimatta pimeästä ja pakkasesta, ellei —
— Minä koetan puhua niille, sanoin ottaen askeleen pöytää kohti.
Mutta hän puuttui käsivarteeni ja puristi sitä niin että kirventeli.
— Hölmö! huudahti hän. — Tahdotteko saattaa meidät perikatoon? Yksi ainoa sana voi ilmaista meidät! Mutta päivän koitteessa täytyy meidän lähteä. Emme saa nukkua, ja heti kun päivä alkaa koittaa niin lähdemme.
Minä tietysti suostuin ja rouva meni kuskin luo, joka istui syömässä ja kuiskasi hänellekin muutamia sanoja. Sitten tuli hän takaisin luokseni pyytämään minua herättämään kuskia ellei hän heräisi itsestään. Sen sanottuaan yritti hän menemään vaatehuoneesen, johon neiti jo oli mennyt, mutta hänen liikkeensä olivat onnettomuudeksi herättäneet juojain huomion, ja yksi heistä nousi ylös ja asettui hänen eteensä.
— Trikolorin malja! Juokaa trikolorin malja, rouva! huusi hän sammaltaen ja hoippuroi rouvaa kohti suuri viinipikari kädessään. — Se malja täytyy jokaisen miehen, naisen ja lapsen juoda, taikka mennä helvettiin! Trikolorin malja! Juokaa rouva, juokaa sanon minä!
Ja tuo juopunut roisto koetti pakoittaa hänelle pikaria, toveriensa ulvoessa: — Juokaa, juokaa trikolorin malja! jonka jälkeen seurasi sadatuksia ja raakoja pilapuheita, joita on mahdoton kertoa.
Tuota en enää jaksanut kärsiä ja kavahdin ylös kurittamaan roistoja. Mutta rouva, joka aivan ihmeellisesti säilytti mielenmalttinsa, ehkäisi minua silmäyksellä.
— Ei, sanoi hän ylpeästi, — minä en juo!
— Ahaa, nauraa räkätti mies. — Luulenpa että olemme ylimyksiä. Mutta juokaa kumminkin, muutoin minä opetan teitä —