— Minä en juo! vastasi rouva rohkeasti, katsoen häntä silmiin. — Ja kun parooni Géol tänä iltana tulee tänne, niin saatte hänelle tehdä tiliä käytöksestänne.
Mies näytti ällistyvän. — Tunnetteko parooni Géol'in? kysyi hän.
— Hän jäi meistä lähimpään kylään ja minä odotan häntä tänne tänä iltana, vastasi rouva kylmäkiskoisesti. — Ja minä neuvoisin teitä itse juomaan maljanne ja antamaan muiden ihmisten olla rauhassa. Sillä parooni Géol ei ole se mies, joka kärsii loukkauksia.
Kerskailija kohautti olkapäitään salatakseen hämmästystään.
— Vai olette te hänen ystäviään, mutisi hän kääntyen menemään takaisin paikalleen. Silloinhan on kaikki hyvin, tietääkseni. Hän on kunnon mies. Enkä minä mitään pahaa tarkoittanut. Ellette ole ylimys niin —
— En ole enemmän ylimys kuin parooni Géolkaan, vastasi rouva. Sen sanottuaan nyökäytti hän päätään, kääntyi ja meni vaatehuoneesen.
Sen perästä taukosi rähinä; sillä rouva oli arvannut oikein, että paroonin nimeä vuoristossa tunnettiin ja kunnioitettiin. Hetken perästä miehet kääriytyivät kaapuihinsa ja rupesivat lattialle maata. Minä tein samoin ja vietin siten levollisemman yön kuin olin rohjennut toivoakaan.
Aluksi kyllä uni pakeni silmistäni, mutta sitten nukuin levottomasti. Untani häiritsivät ilkeät unet, jotka tietysti huoneessa vallitseva huono ilma vaikutti, kunnes heräsin siitä, että joku kumartui ylitseni. Nähtävästi oli vielä yö, sillä kaikki ympärilläni oli hiljaista, mutta liedellä kiiluvan hiiloksen valossa näin että se oli rouva de St. Alais, joka herätti minut. Hän osoitti miehiä, jotka vielä kuorsasivat.
— Hiljaa! kuiskasi hän laskien sormen huulilleen. — Kello on jo lyönyt viisi. Jules valmistaa lähtöä. Olen maksanut laskun emännälle ja me olemme viiden minuutin päästä valmiit lähtemään.
— Mutta onhan vielä tunti aikaa auringon nousuun, sanoin. Tämähän oli ihmeen varhaista!