— Ei, rouva, minä en voi, toistin päättävästi. Mielipiteeni ovat tunnetut, enkä minä saata edes neidinkään tähden niistä luopua.
Viimeisen sanan kaijuttua sattui kasvooni hansikas, näkymättömän käden heittämänä, ja samassa näyttivät kaikki joutuvan todelliseen raivoon. Sadatusten sataessa heilui parikymmentä miekkaa ilmassa ja yhtä monta kaksintaistelumanausta nakattiin vasten kasvojani. En ollut silloin vielä oppinut näkemään, kuinka kiukkuinen suuri ihmisjoukko on ja kuinka paljo armottomampi jokaista yksilöä erikseen. Hämmästyneenä ja melun huumaamana, jota naisten kirkunat vielä lisäsivät, vetäydyin pari askelta takaperin.
Silloin markiisi de St. Alais hyppäsi alas tuolilta, työnsi syrjään ne, jotka minua miekoillaan uhkailivat, ja asettui eteeni.
— Kuulkaa, hyvät herrat, huusi hän niin kovalla äänellä, että se kuului mellakan yli. — Kuunnelkaa minua! Tämä herra on vieraani. Hän ei kuulu enää meidän leiriimme, mutta hänen täytyy päästä häiritsemättä tästä talosta lähtemään. Tietä antakaa, tie auki kreivi de Saux'lle.
He tottelivat, vaikka tosin vastahakoisesti, ja vähitellen aukeni ura perästä ovelle. St. Alais kääntyi minuun ja teki kumarruksen — todellisen hovimiehen kumarruksen.
— Tätä tietä, jos suvaitsette, herra kreivi. Markiisitar ei tahdo kauvemmin kuluttaa kallista aikaanne.
Seurasin häntä sykkivin sydämmin ja posket polttavina huoneen toisesta päästä toiseen ivallisten kasvojen muodostamaa kujaa pitkin, eikä kukaan estänyt meitä. Äänetönnä saavuimme ovelle. Siinä pysähtyi St. Alais, teimme kumarruksen, ja minä poistuin kuin unessa.
Seisoin eteishuoneessa. Kokonainen lauma vakoilevia, virnisteleviä lakeijoja tuijotti minuun häpeämättömällä uteliaisuudella, mutta minä tuskin huomasin heidän läsnäoloansa, saatikka hävyttömyyttään. Kunnes pääsin kadulle raittiisen ilmaan, kuljin kuin pyörryksissä enkä kyennyt ajattelemaan. Isku oli tullut niin äkkiä, niin odottamatta.
Kun ennätin hiukan tointua oli ensimäinen tunteeni palava harmi. Astuessani tänä iltana herra de St. Alais'n taloon omistin kaikki, tullessani sieltä nyt ei minulla enää ollut ystäviä, ei morsianta, ei arvoa. Olin luottanut ystävyyteensä, ystävyyteen, joka oli kestänyt polvesta polveen meidän perheidemme välillä, ja hän viekoitteli minut ansaan. Voihkin ääneen ajatellessani tätä, ajatellessani, miten he nolasivat minut, ja kuvitellessani, mikä minua odotti.
Aloin huomata, että olin käyttäytynyt kuin mieletön — että minun olisi pitänyt antaa jälkeen. Sillä enhän voinut seistessäni siinä pimeällä kadulla aavistaa, minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi, eli tietää että vanha Ranska oli henkihievereissään ja että sille juuri samalla hetkellä oli annettu kuolinisku Pariisissa. Minä en nähnyt muuta kuin mitä oli silmäini alla ja vaeltaissani hiljaista katua pitkin neuvottelin itsekseni, miten huomenna käyttäytyisin, pakeneisinko, vai — — Sillä huomispäivän kokouksessa — —