Seitsemästoista luku.
Kurja olento.
Minä en pitkään ponnistellut, sillä yritykseni vapautua miehistä ja tuo viimeinen huudon ponnistus oli ajanut veren päähäni ja niin uuvuttanut minut, että makasin siinä aivan voipuneena. Sydämeni sykki niin rajusti, että luulin tukehtuvani ja keuhkonikin vaativat jo enemmän ilmaa. Täydellisesti tajusin että tukehtumisen vaara oli suuri; vähää ennen olin ajatellessani kauheaa kohtaloani tehnyt hurjimpia ponnistuksia, mutta sama ajatus pani minut nyt makaamaan aivan liikkumattomana ja tekemään kaikki voitavani saadakseni niin paljon ilmaa kuin mahdollista.
Ruumistani poltteli kuin tulella ja hiki kohosi joka huokosesta. Mutta tukehtumisen kauhea tunne lieveni hiukan kun hetken aikaa olin maannut liikkumattomana ja kun onnistuin kääntämään päätä ja rintaa vähän syrjälleen, voin vapaammasti hengittää. Mutta yhtäkaikki oli tilani kauhea. Olin aivan avuton ja kun heinät painoivat minua aloin tuntea kipua. Nuorat kalvosissa alkoivat painua lihaan, miekan kahva painui kylkeeni, selkäni tuntui olevan katkeamaisillaan raskaan taakan alla ja hartioitani kovasti pakotti. Puristuin hitaasti kuoliaaksi pimeässä, kun vähäinenkin parahdus olisi voinut tuoda apua ja pelastusta — kun vain olisin voinut sitä matkaansaattaa.
Se ajatus raivostutti minua niin, että kadotin kaiken mielenmalttini ja kun hetken kuluttua, joka tuntui minusta pitkältä kuin ijäisyys, kuulin tallissa liikettä, aloin uudelleen riehua pelastuakseni epätoivoisesta asemastani. Mutta parahduksen asemasta pääsi kurkustani vain kumajava ääni, ja rajuista ponnistuksista tunkivat nuorat lihaan. Tuo puuska teki kurjuuteni vain suuremmaksi; ja jos todella tallissa oli ketään, niin hän ei voinut kuulla minua, eikä sieltä sen enempää liikettä kuulunutkaan, veri, joka nousi päähäni ja paisutti suonet kaulassani melkein katkeamiseen saakka, esti minua kuulemastakin. Kauhea paino, jota silmänräpäyksen ajaksi onnistuin kohottamaan, painui päälleni uudelleen. Sen perästä jätin kaikki yritykset sikseen. Epäilin pelastuksestani ja makasin jonkinlaisessa horrostilassa, en pystynyt ajattelemaan, enkä toivonut pelastuvani.
Tällä tavalla olin kai jo kotvasen aikaa maannut, kun äkkiä kuulin kovaa kolinaa, jota aluksi kuuntelin tylsällä välinpitämättömyydellä. Mutta kolina kuului uudelleen ja äkkiä tunsin kovaa tuskaa oikeassa sääressä. Kiljahdin ja vaikka kauhtana ja heinät tukehduttivat äänen, niin kuului siitä kumminkin heikko kaiku. Sitten seurasi taas hiljaisuus.
Olin huumeuksissa ikäänkuin vasta unesta herännyt ja ajattelin ensin että sekä huuto että tuskan tunne olivat vain unennäköä, ja aloin voivotella kurjuudessani. Mutta sitten tunsin että heinät päältäni vähenemistään vähenivät ja vihdoin oli selkäni painosta aivan vapaa. Kuulin ääniä ja huutoja, näin tulen valoa ja nyt älysin että olin pelastettu. Seuraavassa hetkessä minut ihmetellen ja kummaillen nostettiin ylös. Kauhtana irroitettiin päästäni ja minä näin ympärilläni puolen tusinaa ihmetteleviä kasvoja, jotka töllöttivät minuun.
— Hyvä Jumala, onhan se sama herra, joka aamulla matkusti pois! huudahti eräs vaimo.
Katsahdin häneen. Se oli majatalon emäntä. Kurkkuni oli kuiva ja kokoon kuristunut ja huulet pöhöttyneet; vasta monen turhan yrityksen perästä sain sen verran sanotuksi että pyysin häntä nuoria aukomaan.
Hän täytti pyyntöni yhä ihmetellen, ja kun ruumiini oli aivan jäykkä ja voimaton, nostivat he minut ja kantoivat tallin oven eteen, johon joku joukosta nosti tuolin sillä välin kun toinen meni hakemaan vettä tuopilla. Vesi ja vilvakka ilma herätti voipuneet elonvoimat ja parin minuutin päästä jaksoin jo nousta istumaan. Sillä välin sateli kysymyksiä, mutta olin niin huumauksissa että hetkinen kului ennenkuin voin selvästi ajatella ja oikein vastata. Vihdoin tuli eräs mies, joka oli hyvin mahtavan näköinen ja työntäen pois töllöttävät palvelijat kysyi hän astuen eteeni: