Rouva kuuli että seisahduin ja kun hän kääntyi, huomasi hän syyn.
Hän laski silloin kätensä käsivarrelleni, tunsin käden vapisevan. —
Tunniksi vain, herra, tunniksi vain, kuiskasi hän korvaani. — Antakaa
minulle käsivartenne.
Hiukan levottomana — kun aloin aavistaa vaaraa — panin hatun päähäni ja tarjosin rouvalle käsivarteni. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme jo ulkona pienessä kapeassa solassa, jonka molemmin puolin oli korkeat muurit. Kohta käännyimme vasempaan ja astuimme äänetönnä eteenpäin noin sata tahi sataviisikymmentä askelta, kun tulimme matalalle portille, josta näkyi tulen valoa. Rouva johti minua keveästi painaen kädellään käsivarttani; menimme sisälle portista, josta tulimme ahtaasen etehiseen ja seuraavalla hetkellä saavuimme suureksi ihmeekseni kirkkoon, johon oli kokoontunut äänetön, harras ihmisjoukko.
Rouva laski sormen huulilleen, kehoittaakseen minua olemaan äänetönnä ja vei minut eteenpäin syrjäkäytävää myöten, kunnes löysimme tyhjän pienen penkin erään pylvään juurella. Hän antoi minulle merkin että seisoisin pylvään luona sillä aikaa kun hän polvistui.
Vapaana rouvan silmälläpidosta voin kiinnittää huomioni ympäristöön, jossa kaikki oli kuin unennäköä. Kirkon keskus oli vain heikosti valaistu ja polvistuvat mustat olennot tekivät sen yhä synkemmän näköiseksi. Joka hetki tuli kirkkoon lisää ihmisiä. Miehet seisoivat enimmäkseen patsaiden luona ja kirkon perällä, josta väliin kuului kumea jupina — ainoa ääni, mikä painavaa hiljaisuutta häiritsi. Synkkyyttä ja salaperäisyyttä enensi vielä punainen lamppu, joka paloi alttarin edessä.
Tuo hiljaisuus, ihmisjoukko ja tyhjä kaareva kirkon laki painoivat minua kuin raskas taakka ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä ikäänkuin jotakin tietämätöntä odottaessa. Mutta tuosta synkästä hiljaisuudesta kohosi nyt ilmoille surumielisen latinalaisen virren ensi sävelet: Miserere Domine!
Niillä oli kummallinen vaikutus noilla säveleillä, jotka paisuivat ja hiljenivät tyhjissä, hiljaisissa holveissa polvistuvan joukon pään päällä; noilla säveleillä, jotka soivat milloin kirkkaina ja heleänä, milloin hiljenivät hiljaiseksi huokaukseksi kynttilöiden sammuessa ja pimeyden ja hiljaisuuden ja tyhjyyden vallitessa. Kun surumieliset, rukoilevat, melkeinpä epätoivoiset sävelet värähtelivät holveissa ja tunkivat kuuntelijain sykkiviin sydämiin, niin tuntui ikäänkuin näkymätön käsi olisi puristanut kurkkua, silmät kostuivat ja miehet painoivat päänsä alas. Miserere mei, Deus! Miserere Domine!
Vihdoin vaikeni laulu, viimeiset sävelet hiljenivät, ja sitä seuraavassa pimeydessä ja kuolonhiljaisuudessa sytytettiin äkkiä kyntteli, joka valaisi kalpeat, terävät kasvot palavine silmineen, jotka tuijottivat ei seurakuntaan vain ylös tyhjään avaruuteen ylhäällä, mistä holvikaareihin leikatut päät hämärästi häämöittivät. Ja nyt alkoi pappi saarnata.
Aluksi puhui hän matalalla äänellä ja ilman liikutusta. Hän puhui siitä, miten Jumala johdattaa luotuja olentoja, hän puhui menneisyyden suuruudesta ja nykyisyyden pienekkyydestä, hän puhui ijankaikkisesta Jumalasta, jonka suhteen aika, paikka ja ihmiset ovat mitättömät, hän puhui siitä tosiasiasta että ijankaikkisen, kaikkivaltiaan, kaikissa läsnäolevan Jumalan tahto aina ja kaikissa tapahtuu. Sitten kääntyi hän puhumaan kirkosta, joka oli Jumalan edustaja maan päällä, ja siitä työstä, jota se entisaikoina oli toimittanut kääntäen ja suojellen heikkoja ja tukien väkeviä, se oli kastanut, vihkinyt ja haudannut. Se oli Herran palvelija, Herran edustaja. Ja hänelle tulee kunnia siitä, jatkoi pappi kohottaen kätensä ja puhuen äänellä, joka kaikui kirkon korkeissa holveissa, että olemme eläimiä korkeammalla, siitä että me, tietäen Herran olevan esiripun takana, emme pelkää maallisia asioita, emmekä pidä kuolemaa pahimpana mahdollisuutena, niinkuin uskomattomat, vaan että meillä paitsi maailmaa ja sen ulkopuolella on jotakin, johon voimme luottaa, niin että rauhallisesti voimme kohdata pahintakin, mitä maailma voi tehdä meille. Me uskomme, ja siitä syystä olemme me vahvat. Me uskomme Jumalaan, ja siitä syystä me olemme maailmaa väkevämmät. Me uskomme Jumalaan, ja siitä syystä olemme Jumalasta eikä maailmasta. Me olemme maailmaa korkeammalla, ja Jumalan avulla ja voimalla me voitamme maailman.
Hän vaikeni ja jatkoi sitten matalammalla äänellä: "Ja kumminkin — miten pakanat raivoovat ja kansa uskoo valhetta. Ne polkevat Jumalaa. Ne sanovat, että tämä on olemassa koska minä näen sen, että tuo on olemassa koska minä kuulen sen, ja että vielä joku kolmas on olemassa koska minä voin sitä kädellä liikuttaa. Ja siinä se on kaikki. Mutta että joku ihminen tahtoo antaa henkensä veljensä edestä — vaikuttakoon sen kuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Ja että ihminen pannee henkensä alttiiksi jonkun aatteen puolesta — vaikuttakoon sen kuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Että hän tahtoo kuolla uskonsa puolesta? Että hän tahtoo kuolla kunnian puolesta? Sanalla sanoen että hän tahtoo uhrata henkensä kun hän saisi elää? Sitä en usko. Sen vaikuttaa Jumala — ja yksin Jumala!
"Ja ne polkevat häntä! Kaduilla, senaatissa ja muissa ylhäisissä paikoissa! Ja Hän sanoo: 'Kuka seisoo Minun puolellani?' Lapseni, me olemme kauan saaneet elää turvassa ja rauhassa, pitkiin aikoihin ei meitä ole koeteltu muutoin kuin elämän tavallisilla vastoinkäymisillä, olemme tottumattomat taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta näinä maailman viimeisinä vuosina on Kaikkivaltias nähnyt hyväksi koetella meitä; ja kuka seisoo hänen puolellaan? Kuka on valmis asettamaan näkymättömän näkyväisen edelle, kunnian hengen edelle, Jumalan maailman edelle, jalouden halpamielisyyden edelle, kirkon valtion edelle? Kuka seisoo hänen puolellaan? Hänet on syrjäytetty tänne maailmansa pienimpään soppeen, häntä tallataan jaloilla, hän vuotaa verta ja kumminkin hän vallitsee taivasta ja maata, aikaa ja ijankaikkisuutta ja avaruuden lukemattomia maailmoita — ja kumminkin Hän tulee! Hän tulee! Hän tulee, Jumala kaikkivaltias, joka oli, joka on ja joka on oleva kaikessa ijankaikkisuudessa. Ja kuka seisoo hänen puolellaan?"