Kun hän sai viimeisen sanan sanotuksi ja tuli hänen päänsä päällä samassa sammui, niin että pimeys laskeutui äänettömään hiljaisuuteen, niin näytti sanomaton liikutus väräjävän hartaissa kuulijoissa. Miehet liikahtivat levottomasti, uhkaavasti, se liike oli kuin etäinen ukkosen jylinä; naiset nyyhkyttivät ja siellä täällä kuului huutoja ja rukouksia. Nyt astui alttarille pappi, joka liikutuksesta väräjävällä äänellä luki siunauksen seurakunnan yli. Juuri kun havahdin siitä lumouksesta, joka oli vallannut minut, liikutti rouva käsivarttani ja antoi minulle merkin että seuraisin häntä. Sitten lähti hän äkkiä pois käytävää alaspäin. Saarnaajan sanat kaikuivat vielä korvissani ja sydän värähteli vielä liikutuksesta tullessamme ulos loistavan tähtitaivaan alle, jossa yön vilpoinen tuuli kasvojamme viilisti. Parin minuutin päästä pääsimme jo perille ja kohta seisoimme taas siinä valoisassa salongissa, jossa rouva Catinot ensin vastaanotti minut.
Ennenkuin aavistinkaan mitä hän aikoi tehdä, kääntyi hän äkkiä minuun, laski molemmat kätensä käsivarrelleni ja huudahti itkien ja äänellä, joka tunki sielun syvyyteen — Kuka seisoo Minun puolellani? Kuka seisoo Minun puolellani? Oi, varmaan te seisotte! Te, jonka esi-isät taistelivat Jumalan ja kuninkaan puolesta. Te, joka olette syntynyt johtamaan, teidänhän täytyy olla valkeuden puolella. Te, joka olette jalosta suvusta, ette koskaan voi tahtoa jättää maan hallitusta kansan käsiin. Oi, — hän keskeytyi ennenkuin ennätin vastata ja kääntyen pois minusta pani hän kädet kasvoilleen ja huudahti: — Oi Jumala, lahjoita minulle tämä mies palvelukseesi!
Sydämessäni taistelivat riitaiset tunteet; liikutettuna hänen kyyneleiltään, ja kenties sisällisen taistelunkin takia en saanut sanaa suustani.
Sain vihdoin epävakaisella äänellä sanotuksi: — Kunpa vaan olisin tiennyt että te tätä tarkoititte! Te olette osoittanut minulle niin paljon ystävällisyyttä ja minä — minä en voi sitä millään palkita.
— Elkää sanoko niin! virkkoi hän kääntyen minuun rukoilevalla liikkeellä. — Elkää sanoko niin! Ja hän pani kätensä ristiin käsivarteni ympäri ja hymyili kyynelten takaa. — Antakaa anteeksi minulle, sanoi hän nöyrästi, — antakaa anteeksi minulle. Minä en menetellyt oikealla tavalla. Tunteeni ovat liian kiihkeät. Kysyin liian pikaisesti. Mutta tahdottehan te? Eikö totta, herra kreivi, te tahdotte? Te tahdotte olla itsenne arvoinen?
— Minulla on heidän valtakirjansa, änkytin minä.
— Lähettäkää se takaisin!
— Mutta siten en kuitenkaan pääse vapaaksi.
— Kuka on Minun puolellani? kuiskasi hän lempeästi. Kuka on minun puolellani?
Hengitin syvään. Huoneessa oli niin hiljaista, että voi kuulla hiiloksen liedellä karisevan ja kellon naksutuksen.