— Sitä ette saa! kiisteli rouva, mutta minusta tuntui ikäänkuin suuttumus olisi ollut teeskenneltyä ja niinkuin nauru olisi pyrkinyt voittamaan.
— Siinä on jo kyllä että loukkaatte minua, sanoi hän ylpeästi, mutta jos uskallatte koskea minuun tahi loukata häntä —
— Häntä! huudahti hän raivoisasti. — Häntä, kas sitä muka! Rouva, minä sanon sen nyt kerran, että olen jo kyllältäni kärsinyt. Tänlaista olen saanut kärsiä useammin kuin kerran, mutta —
Mutta nyt en enää epäillyt, ja ennenkuin hän ennätti puhua loppuun, juoksin minä ovelle, viskasin sen auki ja katsoin vierasta silmästä silmään. Rouva peräytyi kiljahtaen, hänen äänessään oli sekä nuhdetta että iloa; mutta me vain seisoimme ja tuijotimme toisiimme.
Mies oli Louis de St. Alais.
Yhdeksästoista luku.
Tiedustelu.
En ollut Louis'ta tavannut kaksintaistelun perästä Cahors'issa, kun kirkon portilla erotessamme kieltäydyin antamasta hänelle kättä. Silloin olin häneen hyvin vihastunut. Mutta suuttumustani oli aika, vanhat muistot ja uudet tapahtumat lauhduttaneet, ja kun nyt näin odottamatta taas tapasin hänet, kun muukalaisessa tunsin lapsuuteni ystävän, ilostuin niin, ettei mikään ollut mielestäni sen loitompana kuin vanhan vihan elvyttäminen. Ojensin hänelle käteni, kumarsin ja virkoin leikillisesti:
— Kas sitä tuntematonta! Minähän tulin tänne teitä etsimään, ja nyt tapaankin teidät.
Hetken aikaa hän vielä hämmästyneenä tuijotti minuun; sitten tarttui hän käteeni, jota hän puristi ja katsoi minuun entinen ystävällinen ilme silmissään.