— Adrien! Adrien! huudahti hän liikutettuna. — Oletko se todellakin sinä?
— Juuri minä se olen, ystäväni?
— Ja täällä?
— Täällä.
Mutta ihmeekseni hän nyt laski käteni irti ja hänen käytöksensä ja kasvojenkin ilme muuttui — aivan kuin talon ulkonäkö muuttuu kun ikkunaluukut suljetaan.
— Se pahoittaa minua, sanoi hän hitaasti ja lisäsi sitten vihan välke silmissään:
— Mutta hyvä Jumala, miksi olette tullut tänne?
— Miksikö olen tänne tullut?
— Niin, miksi? kertoi hän katkerasti. — Miksi? Miksi olette tullut — meitä häiritsemään? Te ette tiedä miten paljon pahaa te matkaan saatatte! Te ette tiedä sitä.
— Tiedän ainakin minkälaista onnea etsin, vastasin ihmeissäni tuosta äkillisestä ja selittämättömästä muutoksesta. — Minä en ole salannut sitä, enkä sitä nytkään salaa. Teidän perheenne on mitä kehnoimmin kohdellut minua. Käytöksenne pakoittaa minun sanomaan sen. Mutta kun huomenna tapaan rouva markiisittaren, niin sanon hänelle, ettei sekään voi mieltäni muuttaa. Että —