— Te ette saa tavata häntä!
— Minun täytyy!
— Te ette saa, vastasi hän jyrkästi.
Nyt rupesi rouva Catinot välittämään.
— Lopettakaa jo! huudahti hän äänellä, jossa hänen pahoittunut mielensä selvään ilmeni. — Minä luulin teitä ystävyksiksi. Ja nyt — nyt kun sattuma saattoi teidät yhteen, niin —
— Suokoon Jumala, ettei se koskaan olisi tapahtunut! virkahti Louis, ja hänen kätensä vaipuivat epätoivoisesti alas. Sitten asteli hän edes takaisin lattialla.
Rouva katseli häntä kummeksuen. — Minä en luule teidän ennen tällä tavalla kohdelleen minua, sanoi hän katkerasti moittien. — Ja jos se tulee siitä että — tarkoitan, jatkoi hän rauhallisesti vaikka säkenöivin silmin, — että löysitte herra kreivin talossani, niin te sillä loukkaatte sekä minua että ystäväänne.
— Enhän toki, Jumal'auta! huudahti Louis.
Mutta nyt rouva todella suuttui. — Eikä sillä hyvä vielä, sanoi hän ylpeästi ja vakavasti. — Viikkokauden on tämä talo vielä minun, Louis, siitä lähtien on se teidän. Ja silloin kenties, lisäsi hän väräjävällä äänellä, — ajattelen tätä iltaa ja ihmettelen etten varoituksesta välittänyt. Kenties ystävälliset sanat sen perästä ovat yhtä harvinaiset kuin kovat sanat ovat tähän asti olleet.
Nuo sanat ja surullisesti väräjävä ääni voitti hänet. Hän polvistui rouva Catinot'n eteen ja tarttui hänen käsiinsä.