— Catherine! Antakaa minulle anteeksi! huudahti hän intohimoisesti, suudellen hänen käsiään ja läsnäolostani ensinkään välittämättä. — Antakaa minulle anteeksi! Minä olen niin onneton, ja te olette ainoa lohdutukseni, ainoa palkintoni. Sitten kuin sain nähdä hänet tuolla, en tiedä mitä teenkään. Antakaa minulle anteeksi!
— Minä annan teille anteeksi! vastasi rouva salaa pyyhkäisten pois kyyneleen, mutta samalla punastuen onnesta. — Mutta rakkaani, minä en ymmärrä teitä. Tuonoin puhuitte niin ystävällisesti kreivi de Saux'sta ja — suokaa anteeksi — sisarestanne ja myöskin muista asioista. Ja nyt, kun kreivi on täällä, niin olette onneton.
— Niin, minä olen onneton! huudahti Louis, katsahtaen surullisesti ja epätoivoisesti minuun.
— Olkoonpa siis niin, vastasin ylpeästi olkapäitäni kohauttaen. — Matta jos olenkin ystävän kadottanut, niin siitä ei seuraa että minun täytyisi kihlattunikin kadottaa. Olen tullut Nîmes'iin voittaakseni neiti de St. Alais'n, enkä aio lähteä täältä ennenkuin olen onnistunut.
— Mutta onhan se mielettömyyttä, sanoi hän huo'aten.
— Minkätähden?
— Sentähden että se on mahdotonta! Sentähden että te ette löydä rouva de St. Alais'ta Nîmes'issä.
— Mutta hän on kumminkin Nîmes'issä.
— Te ette koskaan voi löytää häntä.
— Mutta onhan se lapsellista. Luuletteko, etten ensimäisessä paremmassa hotellissa voi saada tietää missä hän asuu?