— Ei ensimmäisessä eikä viimeisessäkään.
— Hän siis ei ole nimeään ilmoittanut?
— Enhän sitä ole sanonut.
Ja taas katsoimme toisiamme silmästä silmään. Rouva Catinot vetäytyi syrjään. Huomasin selvästi että viimeisien kuukausien tapahtumat, jotka niin suuressa määrässä olivat muuttaneet ja paaduttaneet rouva de St. Alais'ta, olivat myöskin vaikuttaneet Louis'hin. Kun nyt seisoin siinä hänen edessään olisin voinut luulla, että se oli vanhempi veljeksistä markiisi, joka siinä niin ankarasti vastusteli minua — ellei tuon näennäisen kovuuden takana olisi siintänyt entinen onneton ja epäröivä Louis.
Koetin toista tietä ja sanoin rauhallisesti, koettaen hillitä suuttumustani. — En voi ensinkään uskoa teidän totta puhuvan, herra kreivi, kumpainenkin olemme vain kiivastelleet. Ennen aikaanhan me molemmat olimme hyvässä sovinnossa, ja silloin olisitte mielellänne ottanut minut langoksenne. Pitääkö nyt näiden kurjain erimielisyyksien —
— Erimielisyyksien! huudahti hän tuimasti. — Äitini talo Cahors'issa on puhtaaksi ryöstetty, ja veljeni linna St. Alais'issa on poroläjänä. Ja te puhutte erimielisyydestä!
— Nimittäkää sitä sitten miksi hyvänsä.
— Suokaa anteeksi, katkasi rouva Catinot äkkiä puheeni, — mutta tiedättehän, herra de St. Alais, kuinka hyvin me tarvitsemme puoluelaisia. Herra kreivi on ylimys, ja hän on sekä tuntehikas että uskonnollinen. Tarvitaan vain vähän — sangen vähän, sanoi hän hymyillen minulle, — voittaaksemme häntä. Jos nyt rouva de St. Alais suostuisi antamaan hänelle sisarenne, niin saisimme hänet puolellemme — kuinkahan se olisi?
— Hän ei koskaan voi saada häntä, vastasi hän jurosti, ja minuun katsomatta.
— Mutta sanoittehan te joku viikko sitten — sanoi rouva Catinot kummeksien.