— Kuulen että ne alkavat sytytellä?
— Niin tekevät.
Mies otti käteensä pienen lampun, avasi holvin tukena olevassa pylväässä oven ja astui edelläni muuriin tehtyjä kiertoportaita myöten ylös. Kohta kuljimme avatun oven läpi, sen panin tarkoin mieleeni, arvioidakseni matkaa sen mukaan. Tuo ovi johti näet ensimmäiseen kerrokseen. Kahdenkymmenen askeleen päässä oli toinen ovi — mutta se oli lukossa. Viidentoista askeleen päästä tulimme kolmanteen kerrokseen ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä, sillä tässä kerroksessa asui Denise. Epätoivoisena silmäilin ympärilleni keksiäkseni tilaisuutta pakenemiseen. Mutta en huomannut pienintäkään lymypaikkaa, ympärilläni oli vain sileät, kiviset seinät, ja mies jatkoi matkaansa ylöspäin.
Vihdoin kumminkin pysähdyin. — Mitä siellä teette? huusi hän minulle.
— Olen kadottanut kirjeen, vastasin ja aloin hapuilla portailla.
— Oliko se päällikölle?
— Oli.
— Ottakaa tämä lamppu, sanoi hän kiihkeästi. — Ja joutukaa! Sillä jos kirje sisältää tärkeitä sanomia, niin tulee ne viivyttelemättä saattaa perille. Tuhat tulimaista, mitä teette siellä?
Olin pudottanut lampun, joka sammui, niin että oli pilkkoisen pimeä. Sillä välin kun oppaani toinnutteli hämmästyksestään, kuului korviini katolta miehen ääniä ja askelten kopinaa. Silloin kuului törkeä kirous ja seuralaiseni huusi äkäisesti: — Menkää alas, menkää alas ja laskekaa minut edelle! Mokoma sanansaattaja — odottakaa kunnes tuon kynttelin.
Hän tunkeutui ohitseni ja jätti minut juuri sille paikalle, jonka itsekin olisin valinnut, oven luo näet, jonka ohi juuri olimme kulkeneet. Ennenkuin oppaani ehti portaiden puolitiehenkään, olin jo löytänyt oven säpin. Ilokseni aukeni ovi, kun hiljaa painoin sitä. Menin siitä sisään ja suljin sen jälkeeni. Sitten käännyin oikeaan ja haparoin pimeässä pitkin muurin seinämää. Tiesin sen ulkomuuriksi ja perältä häämöitti ikkuna.