Nyt kun vaadittiin uskallusta, olin aivan rauhallinen. Kymmenen askeleen perästä tulin ikkunan luo; toiset kymmenen askelta astuttuani tulin taas ovelle. Sen täytyi viedä juuri siihen huoneesen, jota etsin, se kun oli viimeinen tällä puolen. Hetken kuulostelin tarkkaan, josko minua jo etsittäisiin, sitten hapuilin lukkoa, löysin sen ja koetin aukaista ovea. Taaskin oli onni myötäinen. Ovi aukesi, mutta ei sittenkään vielä tullut vastaani tulen valoa. Siihen seikkaan sain kuitenkin pian selityksen, kun äkkiä törmäsin muuatta ovea vastaan. Sen takaa kuului naisen parahdus ja joku kysyi terävästi:
— Ken siellä?
Minä en vastannut, hapuilin vaan lukkoa ja sen löydettyäni avasin kiireesti oven. Tulen valo häikäisi minua aluksi, mutta näin kumminkin kuin sumun läpi kaksi tyttöä, jotka peloissaan syleilivät toisiaan; lähin heistä oli Denise.
Ilonhuudahduksella juoksin hänen luokseen, mutta hän peräytyi kauhistuneena.
— Mitä tahdotte? änkytti hän. — Te erehdytte. Me —
Silloin muistin valepukuni ja kädessäni olevan musketin. Kiireesti vetäisin päähineen pois silmiltäni ja seuraavassa silmänräpäyksessä — se oli kaikista hämmästyttävistä kohtauksista riemuisin, sillä enhän ollut häntä nähnyt sittenkuin istuimme vastakkain vaunuissa, ja silloinhan olimme vain eräitä sanoja vaihtaneet — seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi hän sylissäni ja painoi itkien päänsä rintaani, huuleni koskettivat hänen tukkaansa.
— Ne sanoivat teitä kuolleeksi! puhkesi hän vihdoin sanomaan. — Ne sanoivat teitä kuolleeksi!
Silloin tajusin kaikki; suljin hänet yhä lujemmin syliini ja sanoin — niin Jumala ties mitä sanoinkaan. Ja hetken aikaa hän soi minun puhua, hetken aikaa oli kaikki unohduksissa — uhkaava vaara, pimeä tulevaisuus ja huoneessa oleva kamarineitokin. Olimme sitä ennenkin jo olleet kihlatut eikä se ollut mitään merkinnyt, mutta kun hänen huulensa kohtasivat huuliani ja kun hän lepäsi siinä sylissäni, silloin vasta tiesin että se oli ainaiseksi ja ettei muu kuin kuolema meitä erottaisi.
Mutta se ei ollut meistä niin kaukana, että sen kauan olisimme voineet unohtaa. Kohta hän irtautui syleilystäni, silmänsä loistivat ja hän alkoi tutkia:
— Kuinka tänne tulitte? Ja vielä tuossa valepuvussa?