— Teitä tapaamaan. Sen sanottuani yritin taas häntä syleilemään, mutta hän työnsi minut pois.
— Ei, ei! huudahti hän kauhistuen. — Ei nyt! Ne tappavat teidät jos teidät täältä löytävät. Menkää, minä rukoilen teitä menemään niinkauan kun aikaa on!
— Jättäisinkö teidät?
— Niin, jättäkää minut, sanoi hän epätoivoisella liikkeellä. — Minä pyydän teitä tekemään sen.
— Jättäisinkö teidät Froment'ille?
Hän säpsähti ja katsoi minuun, silmissään aivan toinen ilme. — Te siis tiedätte sen?
— Tiedän.
— No, tietäkää sitten sekin, sanoi hän katsoen minua tyynesti ja pelvotta silmiin, — että tapahtukoonpa mitä tahansa, niin en koskaan mene naimisiin kenenkään muun kuin teidän kanssanne. Nuo sanat kuultuani olisin mielelläni polvistunut suutelemaan hänen vaatteittensa lievettä, mutta hän väistyi ja pyysi minua kiivaasti ja intoisesti menemään tieheni. — Tässä talossa te ette ole turvassa, sanoi hän. — Se on teille sama kuin kuolema — kuolema. Äitini on säälimätön, veljeni on myöskin täällä, ja hän — talo on täynnä hänen liittolaisiaan. Viimein vaivoin pelastuitte hänen kynsistään, mutta jos hän teidät täältä löytää, niin hän tappaa teidät.
— Mutta jos minun niin täytyy häntä peljätä, miten paljon suurempi syy onkaan teillä sitä tehdä? sanoin vakaasti päättäen etten jättäisi häntä, sillä nyt kun puna hänen kasvoiltaan katosi, huomasin vasta miten kalvakka ja riutunut hän oli ja nuo pelvon piirtämät tummat juovat silmäin alla, joiden katse nyt oli varttuneen naisen eikä enää lapsellinen.
— Kuinka voittekaan pyytää minua jättämään teitä hänen mielivaltaansa?