Hän katsoi minuun kasvot kummallisen vakavina, enkä hänen vastaustaan koskaan unhoita.
— Herra kreivi, sanoi hän hitaasti, — pelkäsinkö St. Alais'n katolla, kun linna allamme paloi? Nythän minulla on enemmän suojeltavaa. Elkää peljätkö. Täälläkin on katto; usein siellä ylhäällä käyskentelenkin enkä koskaan ole puolisolleni antava häpeämisen syytä.
— Mutta olinhan minä siellä, sanoin äkkiä. Tiennee taivas miksi sen sanoin; kyllä se vain oli kummallinen vastaus, mutta Denise'ä se ei näyttänyt kummastuttavan.
— Niin, sanoi hän — hymyillen, puna palasi hänen kasvoilleen, katse muuttui jälleen helläksi, käytöksestään katosi tuo tyyni arvokkaisuus ja hän katsoi minuun miellyttävällä ujoudella. Hetkeksi suljin hänet taas syliini.
Mutta hetkeksi vain. Melkein harmistuneena hän riuhtasihe irti. —
Menkää, menkää! Jos minua rakastatte, niin menkää.
— Minä menen; mutta luvatkaa että ikkunaanne ripustatte nenäliinan, jos tarvitseisitte apua.
— Ikkunaaniko?
— Niin, sillä minä voin sen nähdä isä Benoit'n huoneesta.
Hänen kasvonsa loistivat ilosta. — Minä lupaan sen, huudahti hän. — Jumalan kiitos että olette niin lähellä! On minulla Françoise myöskin; hän on minulle uskollinen, ja niin kauan kuin minä —
Hän keskeytyi äkkiä kalman kalpeana kuuntelemaan. Katsoimme liikahtamatta ja ääneti toisiimme. Olin viipynyt liian kauan! Askeleita kuului portaista ja ulkoa äänten sorinaa, kohta kuulimme miten joku ovikin paiskattiin kiinni. Luulenpa ettemme ensihädässä uskaltaneet huokuakaan. Kamarineito tuli ensin tuntoihinsa. Hän juoksi ovelle, jonka hän hiljaa sulki.