— Se on turhaa, sanoi Denise käheällä äänellä; hän nojasi pöytään, kasvonsa olivat lumivalkoset. — Ne hakevat äitini tänne, ja sitten he tappavat teidät.
— Eikö huoneessa ole muuta ovea? kysyin säikähtyneenä silmäillen seiniä, sillä nyt vasta oikein tajusin, minkälaiseen vaaraan olin antautunut.
Denise ravisti päätään.
— Mikä tuo sitten on? kysyin osoittaen huoneen toiseen päähän, jossa sänky seisoi seinässä olevassa syvennyksessä.
— Siellä on vaatekammio, sanoi kamarineito vapisevalla äänellä., — Niin, niin, onhan se mahdollista etteivät ne huoneesta etsi. Pian, pian, minä suljen oven.
Tänlaisessa tilaisuudessa menettelee vain vaistomaisesti. Kuulin että joku tarttui lukkoon ja malttamattomasti naputti ovea; niin kauan vielä epäröin. Mutta kun naputettiin uudestaan ja kun ääni, jonka hyvin tunsin, käskevästi huusi: — Françoise, avaa, avaa heti! silloin menin vaatekammioon. Tyttö, epätoivoisena asemastani ja kahden vaiheilla avaisiko tahi ei, seisoi silmänräpäyksen ajan epäröivänä keskellä huonetta. Mutta vihdoin täytyi hänen avata ovi ja minä suljin itse vaatehuoneen oven takanani.
Mutta samassa juolahtikin mieleeni että jos minut keksittäisiin, olisi läsnäoloni häpeäksi Denise'lle, että jos minut löydettäisiin täältä vaatekammiosta hänen vaatteittensa seasta, vahingoittaisin häntä sata kertaa enemmän, kuin jos seisoisin keskellä lattiaa, rehellisesti ja pelvotonna heillä vastassa. Tuota mahdollisuutta ajatellessa poltteli kasvojani, avasin jälleen oven ja astuin ulos — juuri aikanaan. Sillä kun huoneen ovi aukeni ja markiisi de St. Alais astui sisään, sattuivat hänen silmänsä aivan ensimäiseksi minuun.
Hänen perässään tuli muutamia miehiä, sekin jolta portaissa karkasin.
Markiisin vihasta säihkyvät silmät tapasivat katseeni. Toisiin ei huomioni joutanut kiintymään.
Kahdeskymmenes ensimmäinen luku.