Silmänräpäys vielä ja minä olisin ollut salissa. Tartuin jo lukkoon, kun joku hyökkäsi ylös penkiltä varjossa ja riensi luokseni. Se oli Louis de St. Alais. Ennenkun ennätin avata, oli hän jo luonani, työnsi pois käteni ja asettui oven eteen.
— Pysähdy, pysähdy Jumalan tähden, kuiskutti hän. Mitä sinä mahdat kahdelle sadalle? Käänny pois, ihminen, käänny joutuun, ja minä — —
— Ja te? vastasin purevalla ivalla vaikka yhtä hiljaa, sillä kirjurit tuijottivat meihin ovelta. — Te teette luultavasti yhtä paljo kuin eilen illalla.
— Elä siitä nyt puhu, vastasi Louis vakaasti, vaikka hän kyllä säpsähti ja kasvonsa tummuivat. — Kunhan vaan menet pois täältä. Ratsasta maatilallesi ja —
— Pysy piilossa!
— Niin, pysy pois näkyvistä. Jos sen teet —
— Ettäkö pysyn piilossa?
— Niin; niin asia vähitellen unohtuu.
— Kiitos paljon! sanoin vihasta vapisten. Ja uskallanko kysyä, kuinka paljo te, herra kreivi, saatte siitä hyvästä, että vapautatte kokouksen minun läsnäolostani?
Hän tuijotti hämmästyneenä minuun.