Kirosin mielettömyyttäni, kun niin kauan viivyin rouva Catinot'n talolla. Mutta äkkiä muistui mieleeni sola talon takana, kirkkoon johtava sola; tuokiossa riensin sinne ja juoksin voimaini perästä sitä pitkin. Melu läheni lähenemistään, mutta kun nyt jo näin kirkon matalan oven, hiljensin askeleitani. Samassa ovi aukeni ja muuan mies tirkisti ulos. Minä näin hänet ennenkuin hän näki minut; hänen karkeat kasvonsa ilmaisivat kauhistusta, häpeää ja raivoa ja kummallinen vaisto sanoi minulle mitä hänellä oli mielessä. Hetkisen tähysteli hän ympärilleen päiväpaisteessa varjostaen kädellä silmiään, mutta huomattuaan minut hiipi hän tiehensä luoden minuun kavalan katseen.
Hän jätti oven raolleen, aavistin että mies oli ovenvartija. Tuokiossa olin jo kirkon sisässä ja siellä oli minulla vastassa näky, jota en elämässäni unhoita, kaikki mitä ulkopuolella olin nähnyt ja viimeisinä hetkinä kokenut, se kaikki teki sen niin juhlalliseksi, ettei se kummallinen jumalanpalveluskaan, jossa sitä ennen täällä olin läsnä, sille vertoja vetänyt. Päivä ei päässyt paistamaan kirkon sisään, muutamat punaiset alttarilla palavat kynttelit levittivät synkkää valoansa patsaihin, kuviin, synkkiin holveihin ja varsinkin polvistuvaan naisjoukkoon, joka valittavalla äänellä veisasi pyhän Neitsyen litaniaa. Muutamat itkivät hiljaa, toiset makasivat liikkumattomina kuin patsaat otsa kiviin nojautuneena, toiset taas silmäilivät levottomina ympärilleen, kavahtivat pienimmästäkin äänestä ja rukoilivat hiljaa. Mutta vähitellen rohkeampien kiihko valtasi aremmatkin; yhä voimakkaampana ja selvempänä soi veisuu: 'Ora pro nobis! Ora pro nobis!' se kävi yhä hartaammaksi. Silmiini herahtivat kyyneleet, sääli ja ihmettely täytti sydämeni. Jopa huomasin Denisenkin.
Hän oli polvistunut äitinsä ja rouva Catinot'n keskeen pääalttarin eteen. Paikaltani näin hänen kasvonsa sivulta kun hän haaveilevan innostuksen valtamaana ne kohotti, nuo kasvot, jotka kerran mielestäni olivat niin lapselliset. Ja ajatellessani että hän kenties siinä rukoili puolestani, että tuo puhdas, viaton olento, joka vielä oli melkein lapsi ja niin suloinen, lempeä ja kaino, oli niin rohkea vaaran hetkellä ja että hän rakasti minua, se teki minut sekä nöyräksi että ylpeäksi. Kyyneleet valuivat silmistäni, nyyhkytys kohotti rintaani ja vaivuin polvilleni — juuri samassa räjähti oville kirkon toisessa päässä kovia iskuja ja äänekkäästi vaadittiin sisäänpääsöä.
Polvistuva joukko värähti kauhistuksesta, muutamat kiljahtivat ja toiset kavahtivat seisaalleen. Mutta veisuuta vielä hetken aikaa jatkettiin, intoisena, epätoivoisena se soi — 'Ora pro nobis! Ora pro nobis!' Valittavat äänet värähtelivät niin kummallisesti, ne kun lähtivät sortuneista sydämistä. Vihdoin särkyi yksi oven puolisko, silloin useimmat nousivat huutaen seisaalleen, ani harvat vaan vielä lauloivat. Olin jo puolitiessä Denisen luona kun ovi antoi perään ja miehet pääsivät sisään ryntäämään. Näin vilahdukselta erään papin — myöhemmin sain tietää että se oli isä Benoit — joka risti kohotetuissa käsissään asettui heidän eteensä. Mutta vallitsevassa hämärässä huomasin kumminkin kohta, etteivät sisääntulijat olleetkaan roistokansan johtajia. Ensimäisenä olivat St. Alais'n veljekset, verisinä ja mustuneina ruudinsavusta, heillä oli käsissä paljastetut miekat, vaatteet riippuivat repaleina; jäljissä tuli parikymmentä heidän seuralaisistaan.
Mielihyvillään naiset juoksivat tulijain syliin, etempänä olijat alkoivat ääneensä itkeä. Suljettuaan ovet riensivät miehet solaan johtavalle takaovelle, muuan huusi että kaikki oli hukassa, toinen että itäinen portti oli auki, kolmas kehoitti naisia poistumaan, he olisivat muka turvassa läheisissä taloissa, mutta kirkko ryöstettäisiin. Tällä hetkellä Calvinistat olivat murtamassa luostarin portteja, josta pakolaiset olivat rientäneet kun heidät ahdistettiin ulos les Arènes'sta.
Tuokiossa kauhein sekasorto pääsi valloilleen kirkossa. Myöhemmin kuulin sanottavan, että murtautuminen kirkkoon oli pahinta mitä miehet voivat tehdä, että kun olisivat pysyneet poissa sieltä, niin ei naisilla olisi hätääkään ollut, eikä roistokansa kirkkoa ryöstänytkään. Mutta senlaisessa tilassa kuin Nîmes oli sinä aamuna, kun katuojissa veri virtana juoksi ja kun äkkiarvaamaton häviö miehiä kohtasi, lienee ollut vaikea päättää mitä tuli tehdä, enkä minä ketään syytä.
Kaikki ryntäsivät nyt takaportille, ja minä jouduin etemmä Denise'stä, mutta kun hän seuransa kanssa pysähtyi päästääkseen aremmat ja itsekkäämmät edelle, pääsin hänen luokseen. Hän oli vetäissyt päähineen silmilleen eikä huomannut minua ennenkuin liikutin hänen käsivarttaan. Silloin hän katsahti minua silmiin ja nojautui äänetönnä minuun; näin hänen kasvonsa kaapun alta, niissä oli onnellisuuden ilme tälläkin kauhun hetkellä.
Sen perästä ei rouva de St. Alais voinut pidättää minua, vaikka hän tervehtikin minua katkeralla ivalla. — Te ymmärrätte pian hyötyä voitostanne, herra kreivi, sanoi hän purevan ivallisesti. Sen enempää hän ei virkkanut. Laskin käsivarteni Denisen vyötäisille ja seurasin Louis'ta ja rouva Catinot'a kintereillä; markiisi seurasi jäljestä puhuttuaan muutamia sanoja äitinsä kanssa. Kun hänen katseensa sattui minuun, hymyili hän ja virkkoi vastaukseksi äidilleen, joka oli hänelle jotakin lausunut: — Hyvä Jumala! mitäpä siitä! Olemme panneet kaikki alttiiksi; tämä tappio oli viimeinen yrityksemme. Suokaamme nyt sijaa muille! Silloin vetäisi rouva de St. Alais päähineen silmilleen; vaikka hetki oli niin kauhistava, niin ennätin kumminkin tuossa liikkeessä älytä jotakin syvästi liikuttavaa ja syvä sääli valtasi sydämeni. Mutta nyt ei ollut aikaa tunteellisuuteen eikä surkuttelemiseen, sillä vainoojat eivät olleet etäällä meistä. Olimme vielä kirkossa muutamien askelten päässä solaan vievästä ovesta, kun kuului askeleita pääoven takana ja seuraavassa silmänräpäyksessä jysähteli jo iskuja siihen. Kaikki riippui siitä kestäisivätkö ovet kunnes ehtisimme ulos; tunsin miten Denisen hento vartalo vapisi, ja hän painautui yhä lähemmä minua. Mutta ovet kestivät kun kestivätkin; kohta joukko edessämme hajosi, pääsimme päivän valoon ja riensimme alas solaa pitkin rouva Catinot'n taloa kohti.
Olin mielihyvilläni kun ehdimme ulos kirkosta, tuntui aivan kuin nyt olisimme olleet jotakuinkin turvatut. Sola edessämme oli luisu, niin että näimme edellämme kulkevien päät; toisinaan kääntyivät kalpeat kasvot taakseen katsomaan. Molemminpuoliset korkeat muurit estivät roistojoukon metelin kovasti kuulumasta. Takanani kulki markiisi ja rouva St. Alais, ja heidän jäljessään muutamia markiisin seuralaisia, jotka olivat jälkijoukkona. Silmäilin heidän sivutsensa ja näin että kirkon edessä oleva osa solasta vielä oli tyhjä, vainoojat siis eivät vielä olleet ehtineet kirkon läpi ja kumarruin kuiskaamaan sitä lohdutukseksi Denise'lle. Taisin siinä viivähtää, sillä äkkiä kompastuin Louis'n kantapäihin. Vastaantuleva ihmisjoukko näet äkkiä peräytti häntä. Samassa kun lensimme vastakkain kuului solan alapäästä kauheita ääniä, se oli senlaista tuskan kiljunnan ja voivotushuutojen sekoitusta, etten konsaan enää senlaista toivoisi kuulevani. Toiset ryntäsivät rajusti kirkkoa kohti, sillä välin kun toiset, jotka eivät tajunneet mitä tekeillä oli, tunkeilivat eteenpäin, muutamat kaatuivat ja tallattiin; hetken aikaa oli tuo pitkä, kapea sola kuohuvan, lainehtivan meren kaltainen.
Koettelin vain suojata Deniseä ahdingolta, enkä sentähden aluksi tajunnut mitä kaikki tämä merkitsi. Ensiksi luulin että naiset — ja kolmas osa meistä kaikista oli naisia — olivat tulleet mielipuoliksi ja että häpeällinen, itsekäs pelko oli voittanut heidät. Mutta kun joukko tunki päällemme, niin että kadun alapää tyhjeni, kuulin kauheaa ulvontaa ja näin keihään kärkiä rouva Catinot'n talon edustalla. Ja silloin minä tajusin että Calvinistat olivat sulkeneet meiltä tien, ja sydämeni herkesi lyömästä.