St. Alais seisoi mykkänä. — Te olette hornan henkiä! huusi hän vihdoin kauhistuksesta värisevällä äänellä. — Tahtoisitteko tappaa meidät heidän silmäinsä edessä?
— Heidän sylissään! vastasi mies ja hänen sanojaan tervehdittiin naurunrähäkällä. — Päättäkää pian, jatkoi hän kömpelösti käännähtäen ja keihästään heiluttaen. — Kolme minuuttia kellon jälkeen tuolla. Astukaa esille tahi ammumme kaikkia. Siitä vasta maukas liemi tulee! Hieno katolilainen liemi, hyvät herrat!
St. Alais kääntyi minuun, kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät tuijottivat. Hän koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan.
En voi kertoa mitä sitten tapahtui, sillä hetken aikaa olin aivan tajutonna. Muistan vain että päivä kirkkaasti paistoi muuriin hänen takanaan ja että savikerrokset vanhain, ohuitten tiilikivien välissä näyttivät mustilta. Meitä oli noin kaksikymmentä miestä ja viisikymmentä naista sullottuina noin neljänkymmenen kyynärän pituiselle alalle. Valitushuutoja kuului miesten huulilta ja ne, joilla oli naisia sylissä, — eivätkä ne olleet harvat — nojautuivat muuriin ja koettivat lohduttaa heitä, koettivat irtautua heistä. Jotkut kirosivat murhaajia ja ojentelivat nyrkkejään heitä kohti, toiset taas kiihkeästi suutelivat rinnoillaan lepääviä kalpeita kasvoja — useat naisista olivat näet onneksi pyörtyneet — toiset taas St. Alais'n tavalla katselivat äänettömänä tuskasta toisiaan silmiin tahi armottomalle sinitaivaalle. Enkä minäkään muuta tehnyt, katselin vain Deniseä silmiin. Hän oli täydessä tajussaan ja oli täydellisesti selvillä siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.
Ajatelkaa että aurinko kirkkaasti valaisi tätä kaikkea, että linnut visertelivät puutarhoissa talojen takana, että alhaalla laaksossa Rhône-virta kimalteli vehreäin äyräittensä keskessä, että aivan siinä läheisyydessä meren aallot murtuivat vasten les Bouches'n rantamia, että koko luonto henki riemua ja rauhaa kun me — ainoastaan me olimme saarretut noiden kauheiden muurien väliin, noitten hurjain ihmisten keskeen ja näimme kuoleman vaanivan kaikkialla, armahtamattoman kuoleman, kuoleman, joka kaikki lopettaa.
Käsi laskeutui käsivarrelleni, se oli St. Alais'n. Luulen, ei, minä tiedän, että hän aikoi sopia kanssani, sillä minä ymmärsin sen hänen kasvoistaan. Mutta kun käännyin häneen — tahi lieneekö sisarensa kasvoissa ilmenevä tuska liikuttanut häntä — niin jotakin äkkiä näytti juolahtavan hänelle mieleen. Kun mustatukkainen jättiläinen huusi että yksi minuutti jo oli kulunut ja hänen ystävänsä alkoivat ulvoa, nosti markiisi kätensä.
— Odottakaa, huusi hän tavallisella käskevällä äänellään. — Odottakaa! Täällä on eräs mies, joka ei kuulu meihin. Antakaa hänen ensin vahingoittumattomana mennä tiehensä. Hän osoitti sormellaan meitä. — Hän ei ole meidän miehiä. Minä vannon sen. Hän sai rajun ivanaurun vastaukseksi. — Joka ei ole minun puolellani, hän on minua vastaan, sanoi mies pilkallisesti. Ja toiset puhkesivat taas raakaan nauruun.
En tahdo ansiokseni lukea sitä mitä nyt tein. Tänlaisina epätoivon hetkinä ei ihmistä voi pitää tekoihinsa syyllisenä, ja tiesinhän sitä paitsi etteivät ne olisi kuunnelleet minua ja etten siis mitään alttiiksi pannut. Minä näet huusin raivosta vavisten: — Minä olen teitä vastaan! Tahdon ennemmin kuolla näiden kanssa kun elää teidän kanssanne. Te saastutatte maan! Te myrkytätte ilman! Te olette hornan henkiä —
Sen pitemmälle en päässyt, sillä samassa juoksi muuan nuorukainen, joka luullakseni ei ollut järjillään, kimeästi nauraen ohitseni keihäiden kärkiä kohti. Siinä silmäimme edessä lävistivät ne hänen rintansa — ja julmasti huutaen heitti hän kätensä ylös päin, ruumis viskattiin kuolleena ja verisenä sivumuuria vasten. Vaistomaisesti vedin päähineen Denisen kasvoille, ettei hän näkisi mitä tapahtui. Hyvä olikin että niin tein, sillä nyt kun roistot saivat verta nähdäkseen, niin he raivostuivat ja ryntäsivät päällemme. Näin miten St. Alais työnsi äitinsä syrjään ja sitten ryntäsi keihäitä kohti. Vein Denisen hiukan suojasempaan nurkkaan ja tapoin sitten — vaikka hän puuttui kiinni minuun ja pyysi etten sitä tekisi — ensimäisen, joka tuli vastaani ja toisen myöskin. Hurjistuin niin, etten enää pelkoakaan tuntenut. Kolmas viskasi minut keihäällään maahan ja hetken aikaa näin vain taivaan ja miehen vääristyneet kasvot, jotka kuvastuivat sitä vasten; sitten ummistin silmäni ja odotin lyöntiä.
Mutta sitä ei kuulunut. Siihen sijaan kaatui jotakin raskasta ylitseni ja ponnistelin vapautuakseni siitä; tuntui kun olisi päälläni taisteltu — tässä hirvittävässä murhasolassa, jossa miehet riistettiin naisten syleilystä, puristettiin muuria vasten ja armotta tapettiin ja jossa monta senlaista työtä tehtiin, jota en uskalla mainitakaan.