Kahdeskymmenesneljäs luku.
Päivä valkenee.
Jumalan kiitos, etten nähnyt sen enempää kuin jo olen kertonut. Monet kymmenet jalat polkivat minua, murhaajain rientäessä milloin minnekin; sain monta naarmua ja verta valui ylitseni. Kuulin kuolon korahduksia, naisten sydäntä särkeviä huutoja, huutoja senlaisia, jotka saivat veren hyytymään ja sydämen seisattumaan — ja mieletöntä naurua. Mutta seisaalleen nouseminen olisi ollut sama kuin pikainen kuolema, ja vaikka en enää toivonutkaan pelastuvani, oli kumminkin äskeinen vimmani asettunut ja minä makasin aivan rauhassa. Kaikki vastustus oli turhaa, ja minä luulin jo loppuni lähestyvän, kun ylläni oleva kauhtana, joka osaksi kätki minut, äkkiä vetäistiin pois, päivä paistoi suoraan silmiini, ja ääni huusi iloisesti: — Täällä on taas eräs! Ja hän on vielä hengissä!
Vaikeasti kohosin seisaalleni, hämärästi toivoin voivani kunnialla kuolla. Puhuja oli outo minulle, mutta hänen rinnallaan seisoi Buton ja parooni de Géol ja heidän takanaan näin koko joukon vieraita naamoja, jotka kaikki tuijottivat minuun. Mutta en vieläkään tajunnut että olin pelastettu. — Jos aiotte tappaa minut, niin tappakaa pian, mutisin, oikaisten käteni.
— Jumala varjelkoon! vastasi Buton äkkiä. — On jo tehty kylliksi ja enemmänkin. Nojautukaa minuun, herra kreivi. Nojautukaa minuun ja seuratkaa mukana tätä tietä. Hyvä Jumala, tulinhan aivan viime hetkellä. Jos olisivat teidät tappaneet —
— Tämä on viides, sanoi parooni Géol.
Buton ei vastannut vaan puuttui käsivarteeni ja vei minut puoleksi väkisin mukaansa, de Géol tarttui toiseen ja niin astuin heidän keskessään ihmisjoukon läpi, joka melkein eläimellisellä uteliaisuudella katsoi minuun, kasvot näyttivät päiväpaisteessa niin oudon kalpeilta. Olin paljasti päin, ja auringon paiste häikäsi ja hämmensi minua, mutta totellen Buton'in kädenpuristusta pysähdyin ja astuin sisään muutamasta ovesta, joka aukeni muurissa. Siinä juuri pudotin liinan, jonka joku oli antanut minulle sitoakseni sillä haavaa olkapäässäni. Muuan mies, joka seisoi ovella, otti sen ylös ja ojensi sen minulle ystävällisellä avuliaisuudella. Hän piteli veristä keihästä kädessään enkä ensinkään epäillyt hänenkin kuuluvan murhaajiin.
Kaksi miestä kulki ohitsemme, ne kantoivat keskessään ruumista. Tuo kuollut ruumis ja varattomasti riippuva pää herättivät tuokiossa muistini ja ajatuskykyni. Tartuin Butonin takkiin ja ravistin häntä raivoisasti. — Missä neiti de St. Alais on? huusin. — Mitä te konnat olette hänen kanssaan tehneet? Jos vain olette —
— Hiljaa, hiljaa, herra, koettakaahan rauhoittua, sanoi hän moittivasti. — Minä vannon että hän on turvassa tässä talossa. Ensimäisinä hän kannettiin sisään enkä minä luule hiuskarvaakaan hänen päästään liikutetun.
— Kannettiinko hän tänne?