— Kannettiin, herra kreivi.
— Ja onko hän vahingoittumattomana?
— On, on!
Sen kuultuani purskahdin itkuun, enkä luule että niitä kyyneleitä voi miehuuttomiksi sanoa, sillä ne olivat kiitollisuuden ja ilon vaikuttamia. Olinhan kokenut niin paljon, ja vaikk'ei haava olkapäässäni ollutkaan suuri, niin oli siitä kumminkin vuotanut paljon verta, niin että kai nuo kyyneleet suotanee minulle anteeksi. Enkä minä yksin sinä päivänä itkenyt. Myöhemmin sain tietää että muuan hurjimmista murhaajista, tultuaan tuntoihinsa ja nähdessään mitä oli tehnyt, itki katkerasti.
Tänä ja seuraavina päivinä tapettiin kolmesataa henkeä, parhaastaan Kapusiinilaisluostarissa — jota Froment oli käyttänyt kirjapainoksi ja tehnyt toimensa pesäpaikaksi — Cabaret Vierge'ssa ja Fromentin omassa talossa, joka kesti kunnes sitä ruvettiin kanuunoilla ampumaan. Noista kolmesta sadasta kaatui ainoastaan puolet taistelussa, tähteitä ajettiin solissa ja taloissa, etsittiin kaikenlaisista piilopaikoistaan ja tapettiin armotta. Sekä Pariisissa että maakunnissa kiitettiin sittemmin tätä ankaruutta, se kun kukisti puhkeamaisillaan olevan kapinan, joka kenties olisi levinnyt yli koko Ranskanmaan. Mutta nyt noita tapahtumia muistellessa näen niissä jotakin aivan toista, nimittäin ensimäiset oireet siitä kummallisesta ihmishengen arvottomana pitämisestä, josta vallankumouksen jälkimäiset jaksot olivat merkilliset. Ne olivat ikäänkuin niiden kauhistuttavien tekojen alkuna, jotka kolme vuotta myöhemmin lamauttivat yhteiskuntaa ja ihmetyttivät maailmaa, jotka, vietellen vallattomiin hirmutöihin, osoittivat filosoofeille että Ranska kahdeksannentoista vuosisadan lopulla voi päivän valolla tehdä töitä, joita muinaiset hirmuvaltiaat tekivät vain kidutushuoneittensa pimeydessä, töitä senlaisia, joiden vertaisia — punastun kun olen pakotettu myöntämään sen — ei missään muussa maassa aikanamme ole löytynyt.
Mutta näitten rikoksien kanssa — minä en nyt puhu guillotinin toimesta — minulla, Jumalan kiitos, ei tähän aikaan ollut mitään tekemistä. Myöhempään elämääni niistä kyllä jälkiä jäi — ja kenpä ranskalainen lienee niistä osattomaksi jäänyt? — toiste kenties kerron niistä. Nyt sanon vain että niistä kahdeksastatoista miehestä, jotka olivat kanssani solassa Kapusiinilaiskirkon luona, jäi eloon ainoastaan kolme tapahtumasta jälkimaailmalle kertomaan. Heidän ja minunkin oli ihmeellisestä pelastuksestamme kiittäminen Butonin ja muutamien vierasten lähettiläiden välitystä sekä murhaajain myöhäistä katumusta.
Neljän pelastuneen joukossa oli isä Benoit ja Louis St. Alais, ja se oli todella kummallinen kohtaus kun me kolme, verisinä ja rikkirevityillä vaatteilla, yhdyimme rouva Catinot'n salongissa. Kaikki muut paitsi yksi nurkkaikkuna olivat vielä peitetyt luukuilla; liedellä, jossa sinä iltana, kun siellä rouva Catinot'n keralla söin illallista, tuli iloisesti roihusi, oli nyt vain kylmää, valkoista tuhkaa. Huone oli synkän ja aution näköinen, huonekalut loivat pitkiä, pimeitä varjoja ja ulkoa kuului roistojoukon melu, joka meidän mentyä taloon piiritti murhapaikan, eikä näyttänyt kyllästyvän sen katselemiseen.
Se oli kummallinen kohtaus, sillä me kolme olimme lämpimästi rakastaneet toisiamme, mutta riidat ja levottomuudet olivat meidät eroittaneet. Kun nyt ikäänkuin kuolleista nousseina, kalpeina, kädet vapisevina ja silmät kuumeesta palavina tapasimme, olivat kaikki erimielisyydet unohdetut. — Veljeni! — Veljesi! pääsi yhtaikaa minun ja Louis'n huulilta. Ja kätemme yhtyivät, ikäänkuin hän, joka oli kuollut, osoittaen sukunsa suurta urhoollisuutta, olisi ne yhdistänyt. Isä Benoit väänteli käsiään lohduttomassa tuskassa ja asteli edes takaisin valittaen: — Lapseni! Lapsi raukkani! Armahtakoon Jumala tätä maata!
Viereisestä huoneesta kuului naisten valitusta ja itkua ja kepeitä kiiruhtavia askeleita. Luulen että nuo äänet rauhoittivat meitä, että voimme maltillisesti puhella, Louis vain väliin osoittihe katkeraa surua. Sain tietää että rouva St. Alais makasi viereisessä huoneessa, hän oli joko pudonnut tahi oli häntä kovasti potkaistu ahdingossa, niin että hän vaarallisesti loukkaantui, sekä että Denise, rouva Catinot ja lääkäri olivat hänen luonaan. Synkkä huone suljettuine ikkunoineen oli aivan kuin murhehuone, puhuimme vain kuiskaamalla, pitkät ajat olimme aivan äänettöminäkin, silloin meistä joku aina nousi astelemaan kauheain muistojen kiusoittamana. Äkkiä kuului korviimme kanuunanjyskettä; unhotimme hetkeksi omat huolemme, puhuimme Fromentista ja toiveistaan päästä pakenemaan, kuuntelimme roistokansan ulvontaa, kun se kulki talon ohitse, ja jatkoimme sitten taas keskustelua, mutta aivan niinkuin ei asiat enää meitä liikuttaisi, tuntui kuin olisi kuolema vapauttanut meidät velvollisuuksista.
Louis kutsuttiin kohta äitinsä luo, ja hetken perästä isä Benoitkin kutsuttiin pois, niin että jäin yksin astelemaan edes takaisin lattialle. Kauheaa melua seuraava hiljaisuus, yksinäisyys kohta sen perästä kun olin ollut kuoleman vaarassa ja tappamassa, turvallisuus vaaran perästä — se kaikki pani sielun syvimmät tunteet väräjämään. Ja kyyneleet nousivat silmiini ajatellessani St. Alais'n kuolemaa, hänen lupaavaa tulevaisuuttaan, joka ennen aikojaan keskeytyi, ja hänen urhoollista, ylevää, lahjakasta henkeään, joka nyt ikipäiviksi oli ajallisuudesta eronnut. Liikutus sai minut niin valtoihinsa, että olin hyvilläni kun oli pimeä, niin että sain laskea sen valloilleen. Entisajat, poikavuosien muistot elpyivät sielussani. Muistin että olimme leikkineet yhdessä ja unhotin että sitten itsekukin meni omia teitään.