— Tyttö parka, sanoi hän iloisesti nauraen, — hän ujostelee vielä. Olkaa hyvä hänelle, herra kreivi; hän on pieni, hellätuntoinen olento, ja — mutta minä en voi hyvin. Minä en voi hyvin, kertoi hän kohoten ylös. Suurella vaivalla nosti hän kätensä otsalleen. — Minä — mutta mitä se on? huudahti hän, kasvonsa kalpenivat ja katse muuttui pelokkaaksi. — Mitä se on? Tuokaa joku tänne — tehkää hyvin. Lääkäri — ja Viktor!
Denise kiiruhti hänen luokseen. Seisoin hetkisen liikahtamatta, mutta silloin lääkäri viittasi minulle. — Menkää, kuiskasi hän, — menkää ja jättäkää hänet naisten haltuun. Loppu on lähellä.
Näin se tapahtui, että rouva de St. Alais kumminkin antoi minulle tyttärensä ja että se sopimus, jonka hän monta vuotta sitä ennen teki isäni kanssa, täytettiin.
* * * * *
Rouva de St. Alais ei enää tullut tuntoihinsa ja kuoli seuraavana aamuna. Näin hänen makaavan arkussaan kalpeana, vain muutoin muuttumattomana, ja hiljaisessa, valoisassa huoneessa ajattelin kunnioittaen niitä muutoksia, joita hän yhden ainoan lyhyen vuoden kuluessa oli saanut kokea — viisikymmentä vuotta kestäneen rauhallisuuden ja myötäkäymisen perästä. Kumartuessani suutelemaan vaksinkeltaista kättä, tuntui se minusta niin julmalta, että hänen parhaassa ijässään täytyi kuolla, mutta nyt kun tiedän mitä tulevaisuus toi mukanaan ja muistelen maanpakolaisuuden ja köyhyyden pitkiä vuosia, jotka monen hänen ystävänsä osaksi tulivat, niin hän mielestäni on onnellinen kun pääsi pois. Ollen luonteeltaan ylpeä ja voimakas — joita kahta ominaisuutta harvoin säätyluokassamme löytyy yhdistettynä — oli hän omaisineen uskaltanut paljon ja menettänyt paljon. Mutta olihan se kumminkin paljoa parempi kuin vankila ja guillotini, parempi kuin että vanheta vieraassa maassa tahi palata kotimaahan, jossa aikoja sitten oli unhoitettu.
Olen jo maininnut, että kapina Nîmes'issä kesti kolme päivää. Viimeisenä niistä tuli Buton sanomaan meille että meidän täytyi lähteä kaupungista, kun hän ja hänen puolueensa eivät enää voisi suojella meitä. Silloin ehdoitti Louis, että matkustaisimme Montpellier'iin, siellä yhtyäksemme Turinissa olevien siirtolaisten kanssa, ja ensi aluksi ajattelin niin tehdäkin, sillä toivoin hartaasti saattaa naiset turvalliseen paikkaan.
Minun on Buton'ia kiittäminen siitä, etten kuitenkaan niin tehnyt, sitä kun sittemmin olisin saanut katkerasti katua. Hän kysyi mihin aioin lähteä, ja kuultuaan tuumani, asettui hän selin oven eteen.
— Jumala estäköön teitä, herra kreivi, sitä tekemästä! virkkoi hän. —
Ne, jotka menevät, menevät ijäksi, ja harvat koskaan palaavat!
Vastasin kiivaasti: — Lorua! Vuoden kuluttua te jo polvillanne rukoilette meitä palaamaan.
— Minkätähden?